Lojun sohvalla etätyöpäivän jälkeen mahdollisimman epäreippaana, kuten lähes joka arki-ilta teen palautuakseni työpäivästä (joo, kävelylenkki olisi se parempi tapa, tiedetään). Napsautan telkkarin tottumuksesta päälle ja Netflixin sijaan surffaan kanavia. Kaukosäätimen namiska pysähtyy Maikkarille, Viiden jälkeen -ohjelman kohdalle. Joanna Kuvaja haastattelee Lotta Backlundia tämän uuden kirjan ”Sano kyllä!” tiimoilta. Laitan kännykkäpelin sivuun ja jään kiinnostuneena kuuntelemaan. Joku Lotan tavassa innostuneena ja positiivisena kertoa kirjan teemoista saa mut kuuntelemaan tarkkaan ja innostumaan aiheesta. Toki on selvää, että tässä iässä tiedän jo, että reippaampi ja rohkeampi pitää olla eikä vaan antaa ajan lipua ohi. Selvää on myös se, että mun pitää lukea tuo kirja. Lotta vaikuttaa juuri oikealta tyypiltä vakuuttamaan mut ja muistuttamaan, nostamaan teemoja esille mun pölyttyneistä aivoista. Ensimmäinen rohkea teko oli hankkia kirjan arvostelukappale kustantajalta. Kirja siis saatu. Mä rakastan fyysisiä kirjakirjoja, tämäntyyppisiä pitää päästä pläräämään ja palaamaan jo luettuihin kohtiin.

Aloitin kylläkin kuuntelemalla äänikirjana työmatkalla, sillä oli mukava saada ääni asioille. (Lotta Backlund lukee itse kirjansa). Äänikirjan kuuntelemisella on riskinsä nolata itsensä liikenteessä, välillä kun liikennevaloissa innostuin komppaamaan kovaan ääneen ”Just niin!” ja sain naapuriautossa pään kääntymään. Huom! Isäni oli huolissaan, että onko mulla kuulokkeet päässä kun ajan ja kuuntelen jotain. Ei toki, ääni tulee auton audiojärjestelmästä ja pystyn samalla havainnoimaan liikennettä. Nolaamisen riskillä nyt ei niin ole väliä, kun innostuu. Kotiin päästyäni tartuin kirjaan.

Mä olen kirjan luettuani hengästynyt Lotan reippaudesta, hän on ehtinyt olla monessa mukana ja lahjakkuuden lisäksi siksi, että on ilmeisen peloton ihminen. Mulla menee paljon turhaa aikaa ja energiaa jonkun asian kysymisen jännittämiseen. Se, mitä itse hoen aina tyttärelleni on: ”No mikä on pahinta mitä voi tapahtua, kun kysyt. Ja jos sanovat ei, mitä sitten tapahtuu?” (Tässä kohtaa huusin liikennevaloissa just niin! kun Lotta kertoi minulle tämän saman. Ehkä mä nyt uskon sen itsekin, kun joku sen mulle sanoo…) ”Asioiden tekeminen on paljon helpompaa kuin niiden uskaltaminen. Kannattaa ajatella vähemmän ja tehdä enemmän” -Lotta Backlund.

Yksi mulle tärkeimmistä teemoista kirjassa on se, ettei kannata miettiä sitä mitä muut ajattelevat. Että he ajattelevat todennäköisesti lähinnä sitä, mitä muut ajattelevat heistä. Kun aloin kirjoittamaan blogiani, olin varma, että porukka nauraa itsensä tärviölle mun selän takana. Tai jopa suoraan päin naamaa. No ei siinä ole niin käynyt, päinvastoin. Olen mitä oudoimpia reittejä kuullut kuinka blogiani on suositeltu luettavaksi. Pelko kylmäsi pyllyä, kun jaoin blogitekstini erääseen Facebookin ruokaryhmään. Yksi kiukkuhymiö (toivottavasti oli vahinko) ja muuten kannustusta ja tykkäyksiä. Otin rajumman askeleen, kaupunginosaryhmään alueen kiehtovasta paikasta kertova teksti. Melkein voin pahoin, kun jännitin kuraviestejä. Ei. Kehuja tuli. Järkyttävää miten mulla meni turhaan energiaa siihen, että etukäteen tuomitsin itse itseni. Tämä on Lotan kirjassa hyvin vahva teema, sellainen minkä koin tärkeäksi muistutukseksi. Oli kyseessä sitten blogi, työhakemus, Tinder-pyyhkäisyt… ei yliajattelua ja toisten ajatusten arvailua enää kiitos.

Toinen, mitä myös hoen aina tyttärelleni, on se, että ole kiva. Reippaus ei ole kusipäisyyttä, sanoo Lottakin kirjassaan. Asioita saa edistettyä paljon paremmin olemalla inhimillinen ja kannustava. Verottajalle, bussikuskille ja TE-keskuksellekin saa olla kiva. Nettikeskusteluissa ei kannata lähteä ruotimaan mitään ikäviä, asiallinen palaute on eri juttu. Tämän hetken maailmassa, kun nallet on otettu pois ikkunoista, on alkanut käsittämättömän negatiivinen keskusteluilmapiiri. Ihmiset purkavat turhautumistaan jopa täysin tuntemattomille ihmisille ja rumalla tavalla, mennen ihmisten persoonaan. Mun hyvä ystäväni ihmetteli joku aika sitten hienoja juttuja, mitä mulle on tapahtunut vuoden sisään, että miten olen ollut siellä ja tuolla ja päässyt mukaan kivaan projektiin. Totesin hänelle olleeni kiva. ”No ei se nyt voi niin olla, onhan sun nyt oikeasti pitänyt muuta tehdä?”. No, ollut kiva, sosiaalinen ja ehkä kyllä vähän rohkeakin. Mulla on tähän hyvä esikuva, ystäväni HH, joka pääsee oikeasti melkein mihin vain positiivisuudella ja rohkeudella. Ja hän on kiva!

Kirja kehottaa luottamaan intuitioon, siitä on mielenkiintoista asiaa. Mä uskon vahvasti siihen, että se ”gut feeling” on aina oikeassa. Sano kyllä! muistuttaa siitä kuinka hyödytöntä on yliajattelu, mä teen sitä jatkuvasti. Mietin paljon juuri sitä mitä muut ajattelevat ja muistan omat naurettavan pienet mokani ja hassut sanomiseni vuosikausia. Miksi ihmeessä? Mitä ihmeen hyötyä siitä on. Ja juuri se asioiden turhanpäiväinen yliajattelu, kun voisi vaan jo toimia. Ei nyt silti hölmöjä kannata tehdä tästä innostuneena, eikä ottaa liikaa tehtäviä, kun sanoo kaikkeen kyllä. Rajansa kaikella, älä kohtele itseäsi huonosti ja uuvu. Tee haaveistasi tavoitteita, se oli hyvä pointti.

Lotta Backlundin Sano kyllä! on mainio kirja kannustamaan reippauteen ja rohkeuteen. Seuraavaksi pakotan tyttäreni lukemaan tämän ja sen jälkeen otan itse kirjan uudelleen luentaan, tällä kertaa teen marginaaleihin merkintöjä ja tekstiin alleviivauksia. Mä sain jo nyt kirjasta reippautta, sohvalla kyllä palaudun edelleen sen iltapäivähetken. Rohkeasti julkaisin ensimmäisen IG-storyn, missä olin kameran edessä. Vaikka mulla ei ollut huulipunaa ja hampaat näyttivät oudoilta kun puhuin. Ihan sama, siinähän kauhistelevat, mutta vain sen 24 tuntia. Olen asettanut itselleni haaveiden sijaan tavoitteita ja menen nyt reippaasti niitä kohti. Kirja jää esille, että saan siitä vahvistusta niihin hetkiin kun puhun itsestäni pahaa ja huijarisyndrooma iskee.

Suosittelen kaikille vatvojille ja vatuloijille tätä kirjaa. Kirjassa on paljon mielenkiintoisia tarinoita tutkimuksista, joilla on todistettu (positiivisen) mielen voimaa. Kirjassa on kivasti aina luvun loppuun kiteytetty ”opetus”. Toivottavasti perehdyt tähän lukemalla tai kuuntelemalla ja löydät sisäisen Paavo Väyrysesi.

*) kirja saatu kustantajalta

Olen miettinyt, että Cheznina nimenä ei välttämättä kuvaa lukijoilleni minua ja blogiani. Sehän voisi olla suomennettuna Nina luona, Ninan kotona, joka mulle tuo hippasen verran mieleen 70-luvun kokkiohjelmat ja ne ruokareseptikortit, mitkä munkin äidillä oli muovilaatikossa hienosti arkistoituina. Alun perin Chez Nina kuvasi mun rakkautta ja kaipuuta Ranskaan, hyvään ruokaan (kotona ja ravintolassa) sekä viiniin. Kaipasin muutosta ja makustelin mun luottoraatini kanssa uutta, kuvaavampaa nimeä. Nimi, joka olisi mielellään somenkielinen ja suomenkielinen. Lyhyt ja mun persoonaa kuvaava, laadukkaaseen viinilasiin sopiva. Englanninkielisiäkin pyöriteltiin, Viinimuru jäi kuitenkin kivasti kielelle kutkuttamaan ja tuntui omalta. Muita hyviä ehdokkaita olivat mm. Ninallemaistuu, Viinina, Viinikottarainen. Mä nyt oon monestakin syystä mieluiten Viinimuru.

Ensinnäkin, mikään ei ole niin ihanaa kuin saada makoisaa murua rinnan alle eli hyvää ruokaa. Oli se sitten itse onnistuneesti kokattua, jonkun ystävän kokkaamaa tai ravintolassa tunnelmallisessa ympäristössä nautittua. Maukkaan ruuan kruunaa siihen sopiva viini; täydellisyyttä hipoi mm. Kuurnassa se ensipuraisu heidän kuuluisaa pippuripihviään ja kulaus siihen sovitettua punaviiniä. Oli pakko tehdä pieni pihvitanssi siinä tuolilla istuen ja hymistä nautinnosta mmmmmmmm.

Viinissä mua puhuttelee myös viinin tuoksu. Saatan nuuhkia paahteista samppanjaa lasissani ikuisuuden, hennomatta maistaa, sillä se pähkinäisen toffeinen tuoksu on vaan niin herkullinen. Tai pinot noirin syntisen pehmeä tuoksumaailma, ah! Syksyllä olimme Turussa Tårgetissa illallisella ja porukalla tilasimme Krugin roseen alkuun. Hihkuimme innosta kuin pienet lapset jo ennen pullon tuomista pöytään. Tunnelma oli jopa harras kun ihan hiljaa nuuhkimme tuota herkullista juomaa ja maistoimme vain pieniä siemauksia kerrallaan, toivoen ettei pullo tyhjenisi koskaan.

Mä kaipaan kokoontumisia mun Viiniläisten kanssa. Teemme yhdessä ruokaa (tai meidän Matti se on raukka usein keittiössä, sillä hän on itseoppinut superkokki) ja istumme tuntikausia ruuan ja viinin äärellä. Ja puhumme ruuasta ja viinistä, suunnittelemme seuraavaa teemaa.

Kenellekään mut hyvin tuntevalle ei ole jäänyt epäselväksi se, mikä on mun ehdoton suosikkiravintolani. Se, mikä on kuin kotiinsa menisi; tuttua henkilökuntaa, ihanaa ruokaa ja jumalaiset viinit. Tästä kiintymyksestäni olen kuullut jo vähän vinoiluakin. Mikään ei kokemuksena voita Ravintola Murua mun ranking-listalla. Mä yritän kyllä välillä käydä muuallakin, mutta mutta...Viinimuru olkoon myös kunnianosoitus ja ylistys Murulle sekä Murun Viinibaarille. Itse asiassa Murun Viinibaariin olen menossa kippistämään roseesamppanjalla uuden nimen kunniaksi viikonloppuna. Upea, tunnelmallinen paikka. Jos asuisin keskustassa, kävisin useammin viinilasillisella. Jonain päivänä se asunto Fredalla on mahdollinen, vaikka Ravintola Murua vastapäätä.

Ja täytyyhän sitä ihmisen pitää itseään muutenkin muruna, maailmassa on niin paljon negatiivisuutta ja apatiaa tällä hetkellä, että on aika suhtautua itseensä positiivisesti. Ja jonain päivänä olen vielä jonkun kikatteleva Viinimuru, nauttimassa hyvän aterian jälkeen täydellistä viiniä kainalossa mihin sulaudun sutjakasti. Hurraa Viinimuru!

Tein Chez Ninan koekeittiössä eilen Bella Table -podin inspiroimana jälkkäriherkun joka onnistui todella hyvin. Laitoin kuvan Instagramiin ja sain pari kyselyä reseptistä. Yritän muistaa, mitä tuli tehtyä. Ohjeesta tulee neljälle hengelle sopivasti, riippuu tietenkin kuinka makealle persoa porukkaa on, riittää kuudellekin pikku annokset.

Alla resepteissä lueteltujen ainesten lisäksi tarvitset purkin smetanaa. Ranskankermakin voi olla ok, samoin maustamaton kermavaahto. Siirappi on muikean kirpeää eli sitä ei kannata lorottaa suurta määrää annokseen. Sitä tulee yllättävän vähän, kun keitos on saatu kasaan.

Ensin tehdään marenki (voit ostaa myös valmiin pohjan, kukaan ei tuomitse sua pikku oikaisusta). Paras valmis pohja mitä olen marenkikakuissa käyttänyt on porilaisen Annan marenkileipomon pohja.

2 munanvalkuaista

hippunen suolaa

1,5 dl hienokiteistä sokeria

0,5 tl sitruunamehua

1 tl perunajauhoa

1 tl vaniljasokeria tai vaniljauutetta

Tärkeää on, että ainekset ovat kaikki huoneenlämpöisiä ja välineet puhtaita ja kuivia. Ei siis pisaraakaan saa olla vettä kulhossa! Muovikulhoa ei suositella, sillä niissä on usein pinnassa rasvajäämiä. Valkuaisen erottelu kannattaa tehdä erillisessä astiassa, sillä joukkoon ei saa eksyä tippaakaan keltuaista. Kippaa siksi yksi valkuainen kerrallaan sekoituskulhoon jostain muusta pikku "apu"astiasta.

Mulla ei homma alkanut hyvin yleiskoneessa, ei vaan vaahtoutunut, joten aloitin valkuaisten (mukana hippunen suolaa) vatkaamisen sähkövatkaimella yleiskoneen kulhossa ja vaahdon kiinteydyttyä siirsin kulhon yleiskoneen lankavatkaimen työstettäväksi. Kun valkuiset ovat yleiskoneen pyörityksessä, lisää sokeri vähän kerrallaan ajan kanssa. Anna edellisen satsin liueta kunnolla ennen seuraavan lisäämistä. Siksi yleiskone on tässä hommassa paras, kun homma vie noin 10-15 minuuttia. Lisää sitruunamehu, perunajauho ja vaniljasokeri (tai uute) ja vatkaa kunnes seos on kiiltävää ja jämäkkää. Sokerin lisäyksen aikana laita uuni tasalämmölle 100 asteeseen, laita pellille leivinpaperi ja piirrä rypsiöljyllä ja pullasudilla leivinpaperiin alue, mihin marenkivaahdon laitat. Se helpottaa irrottamista ja hermoja. Mä tein 25 cm halkaisijalla olevan ympyrän. Vaikka ei sillä muodolla ole väliä kun marenki laitetaan annokseen palasiksi, Levitä valmis jämäkkä vaahto nuolijalla tai ruokalusikalla leivinpaperille (tahmaista puuhaa) ja laita marenki uuniin noin 1-1,5 tunniksi. Mulla oli 1 h 15 min, haluan sen keskiosan jäävän sitkoiseksi.

Laita tällä välin veriappelsiinisiirappi tulille. Voi olla myös tavallista appelsiinia tai mitä vaan kirpsakkaa sitrushedelmää. Oikaisija ostaa luomutäysmehua kaupasta ja käyttää sitä. Se tuli mullakin mieleen uskon hiipuessa kun 3 dl vaati niin monta appelsiinia ja kun niitä haluaa syödä ihan sellaisenaankin.

3 dl puristettua appelsiinin mehua (menee lähes kilo appelsiinia)

puolikkaan sitruunan mehu

1 rkl hunajaa

Laita ainekset kattilaan ja kiehauta. Laske lämpö noin puoleen (mulla hellassa 9 on maksimi ja vuorottelin 4-5 välillä) Seos saa juuri ja juuri poreilla, ei kiehua valtoimenaan. Sekoita seosta usein, älä anna palaa pohjaan, Noin 30 minuutin kuluttua seos on sakeentunut, siitä on noin kolmasosa jäljellä, ja se kuohuu. Jäähdytä siirappi hyvin.

Paahda halutessasi kourallinen pähkinöitä kuivalla paistinpannulla, varo polttamasta. Hienonna morttelissa rouheaksi, jätä sattumia joukkoon. Mulla oli Piemonten hasselpähkinöitä, jotka on heittämällä parhaimman makuisia. Ne ovat paahtamattakin ihania. Voit käyttää tähän makusi ja kaappisi mukaisia kuorettomia pähkinöitä.

Rakennetaan annokset. Taita jäähtyneestä marengista paloja annoskippoihin/lautasille. Ujuta väleihin teelusikalla smetanaa taittamaan marengin makeutta ja siirapin kirpeyttä. Liruta päälle veriappelsiinisiirappia ja ripottele pähkinämurskaa. Nauti.

Mulla puuttui se puolimakea samppanja tästä nautinnosta, esim Piper-Heidsieck Sublime Demi-Sec. Juomasta löytyy sitruksen lisäksi hunajaa ja pähkinää. Makeat ja raikkaat kuplat tai jälkiruokaviinit hyvin viilennettyinä sopivat myös tähän (Sauternes esim.)