RASTSASTUSONNETTOMUUS, MUUTTIKO SE MINUA RATSASTAJANA?

Käsittelin tätä aihetta jo hieman instagramin puolella, mutta koen, että haluan kirjoittaa isomman postauksen tänne blogin puolelle.

Tammkuun 13 päivä, maanantaina, ilta joka jäi mieleen. Olin tuttuun tapaan ratsastamassa ratsastustunnillani. Tunnille sain Ritan. Seurailin tammaa jo edelisellä tunnilla. Hyvillä mielin nousin sitten Ritan selkään, sillä mikään ei viitannut mitenkään tapahtumiin. Alkutunti sujui mukavasti. Laukkakin alkuun onnistui oikein hyvin, mutta viimeiseksi jäänyt hetki tuli ihan puskista. Olin nostamassa pellolla laukkaa, mutta Rita ryösti kavereiden perään, ehtimättä antaa edes laukka-apuja. Tamma lähti pukkilaukkaa ja mä tipuin pää edellä jäiselle pellolle. Aika rajun osuman jälkeen silmissäni sumeni ja maailma vain pyöri, kun yritin nousta maasta ylös, samoiten pään liikuttaminen sattui otsalohkoilla, päälaella ja takaraivossa. Aika nopeasti ambulanssi olikin tallilla ja sillä menin sairaalaan kuviin ja tarkkailuun.

Selvisin onneksi aivotärähdyksellä ja väsymysoireilla tilanteesta jossa oli ainekset paljon pahempaan. Leuka ja hampaat ottivat myös osumaa, jotka myös elvisivät tärskyillä. Hammaslääkäri oikein ihmetteli, että ihme, että hampaat selvisivät rajusta osumasta. Pikkuhiljaa myös väsymysoireet ovat alkaneet helpottaman.

Tämän jälkeen ratsastukseen tuli reilu parin viikon tauko, vaikka tallilla olinkin jo maanantaina 27.1. tasan kaksi viikkoa putoamisen jälkeen. Silloin mulla oli tarkoitus mennä ratsastamaan, mutta tunnit peruuntuivat viime hetkellä, kun kentän valot eivät toimineet. Hoideltiin hevosia ja tehtiin iltatallia. Seuraavan kerran olin tallilla 31.1. perjantaina, kun Sari otti kuvia musta ja Vikanista. Näitä kuvia, mitä tässä postauksessa esiintyy. Tuolloin istuin noin kymmenen minuuttia Vikkanin selässä. Yllätyin, kun aloin jännittämään, sillä missään vaiheessa ratsastustauon aikana mulla ei ollut mielessäni käynyt, että hevosen selkään noustessa uudestaan mua alkaisi jännittämään tai että pelkäisin ja ahdistuisin. Aina kun joku kysyi, että jäikö sulle pelkoa, niin vastasin, että ei jäänyt, aion uudestaan nousta hevosne selkään, mahdollisimman pian.

Nyt, kun olen käynyt tippumisen jälkeen kolme kertaa ratsastamassa, niin olen huomannut, että kesken kaiken saattaa muistua mieleen joku tippumiseen liittyvä tapahtuma, milloin ambulanssikyyti, milloin kypärän iskeytymisen ja hajoamisen ääni maahan tai vaikka epävarmuus päästäni sairaalassa, kun pohdittiin onko siellä mitään rikki vai ei. Kuvia katsottiin monesti ja päätä tunnusteltiin, se epävarmuus oli todella ahdistavaa.

Kahdella ensimmäisellä ratsastuskerralla en laukannut. Ensimmäinen ratsastus tippumisen jälkeen oli maasto, siinä meni ensimmäinen 10 minuuttia siihen, että itse rentouduin, jonka jälkeen olikin mukava maastoreissu. Jännitin, vaikka mulla oli luottoratsuni, rakas hevosystäväni Vikkan ratsunani. Maailman kiltein hevonen, joka ei tee mitään yllättävää. Toinen ratsastuskerta oli maanantaina 3.2. Slloin mua ei ahdistanut ja jännittänyt kertaakaan ja ratsastuksesta jäi hyvä fiilis. Mutta lauantaina 8.2. tilanne oli taas eri. Nimittäin alkukäyntien jälkeen laukattiin kenttää ympäri, en siihen ollut varautunut, joten nostin laukan, mutta kesken kaiken iski se ahdistus, jonka jälkeen laukka ei enää sujunut. Jännitin, yritin nostaa laukkaa, mutta samalla takerruin ohjin, joten tietenkään Viuhka (hevonen jolla ratsastin) ei ymmärtänyt mitä siltä pyysin tai oikeastaan yritin pyytää. Siinä piti vain rauhoittaa itseni ja pitää pieni tauko. Hetken päästä vaihdettiin suuntaa ja jatkettiin vielä hetki laukkaa, tällöin laukka sujui ongelmitta.

Myöhemmin tunnilla mentiin laukkaamaan pellolle, jossa olin aiemmmin tammikuussa lahjakkaasti pää edellä maahan pudonnut. Siinä vaiheessa romahdin täysin. Jännityin ja ahdistuin ihan kunnolla, enkä millään meinannut rentoutua Viuhkan selässä, jolloin hevonen aisti ahdistukseni ja jännittyi itsekin, kun mä taas tunsin hevosen jännittyvän, menin vain entistä enemmän solmuun. Ajatukset mylläsivät ja pohdin, että tulenko alas vai jatkanko käyntiä eteenpäin. Päädyin jäämään hevosen selkään, kuljin käyntiä muiden mukana. Tuli vuoroni nostaa laukka, mutta siihen en kyennyt. Pudisitin päätäni opettajalleni, etten halua laukata. eikä sitten tarvinut. Jäin tallinpäätyyn kävelemään kun muut laukkasivat edes takas pellolla. Siinä kävellessä taas rentouduin.

Tunnin loppukäynnit käveltiin kujassa tallin pihaan. Siinä jossain vaiheessa Viuhka reagoi johonkin, ottamalla muutaman raviaskeleen ja pukitti perään, ihan pienesti. Johon itse reagoin jännittymällä. Olen selvästi muuttunut araksi hevosen selässä.En tiedä, mutta onko se jotain, etten ehkä hallitsekkaan hevosta?


Ilmeisesti kuitenkin olen säikähtänyt tuota tippumista, enemmän kuin olen tajunnut. Mun varmasti pitää edetä siihen tahtiin, kun mikä itsestäni tuntuu hyvältä, pikku hiljaa. Olisi kiva, jos voisin kuulla teiltä jos olet tippunut pahemmin, jossa ollut ainekset pahempaankin loukkaantumiseen, mutta ihmeen kaupalla selvinnyt säikähdyksellä, mikälaisia ajatuksia se herätti, säikähditkö? Auttaako tässä vain aika? vai viekö se tilannettta huonomaan? Onko tämä arkuus ohimenevää?

Tykkää-merkinnät

Kommentit

aliel,
Minä lensin toissasyksynä hevosen selästä ja olen kirjoitellut siitä blogiini, löytyy sieltä täältä tuolla hevoset-tunnisteella http://teamvallattomat.blogspot.com/search/label/Hevoset
teamvallattomat.blogspot.com/
SuviAnnika
SuviAnnika,
Hei, kiva että linkkasit blogisi. Oli oikein mukavaa lukea kokemuksiasi tippumisen jälkeisistä tilanteista, tunteista, jännityksestä ja peloista. Siellä oli paljon samaa/samantyylistä, vaikkakin myös eroja löytyi.
Postauksesi antoi luottoa siihen, että kyllä tästä yli mennänn ja etten ole ainoa, joka säikähtänyt, vaikka vuosia olen ratsastanut ja lukuisia kertoja tippunut.
nouw.com/suviannika
IP: 2a01:4f9:4a:27ed::2