Välillä havahdun siihen, että..

tässä mä vaan istun ja kirjoitan esseitä Ruotsin kielellä. Milloin se tapahtui, että osaankin? Miksi on niin helppoa unohtaa ne lähtökohdat, joista joskus on aloittanut? Välillä havahdun myös siihen, että miten uskalsin joskus aloittaa. Tulin tänne ja muistan mm. ensimmäisen työhaastatteluni, johon olin haperoivalla ja epävarmalla ruotsin kielelläni opetellut kaiken ulkoa. "Hej! Jag heter Seidi och jag kommer från Finland" - olivat ensimmäiset sanani silloin. Tällä viikolla muisteltiin tätä tilannetta työpaikalla, ja yksi työkollegoistani ei edes muistanut, etten ole joskus osannut. Toiset kaksi kuitenkin muistivat. Itse muistan kuinka en ymmärtänyt edes 70% työhaastattelun aiheesta. En osannut vastata kysymyksiin, joita minulle esiteltiin. Murrekkin oli aivan uusi. Silti vaan jatkoin, ja nyt olen työskennellyt samassa paikassa pian kaksi ja puoli vuotta. Muistan myös kuinka ensimmäisinä kuukausina koulussa tuli tavattua ihan hurjasti uusia ihmisiä, ja jokaisella heistä oli oma murteensa - osasta en ymmärtänyt yhtään mitään, osasta taas ymmärsin pointin. Välillä havahdun siihen, että ymmärränkin jo 96% kielestä. Milloin se tapahtui? Häh, olen tainnut olla aika rohkea ja ennakkoluuloton ja vaan laittanut itseni epämukaviin tilanteisiin jatkuvasti. Vaikea käsittää, mutta niin minä se taisin olla, miten? Voisinko hyödyntää tätä kaikkea ennakkoluulotonta rohkeutta myös kun tämä polku on ohi? Toivon niin, koska tiedän, että jokainen hypähdys epämukavuusalueen ympyrään, on opettanut minulle eniten itsestäni.

Koska aloitin tämän postauksen havahtumalla, niin täytyy kertoa myös eräs toinen asia, johon säännöllisen epäsäännöllisesti havahdun - nimittäin aika ruotsin puolella alkaa oikeasti olla lähempänä loppua kuin alkua - puoli vuotta enää jäljellä kolmesta vuodesta. Ja nyt päästäänkin siihen klassiseen kysymykseen: mitä sitten? Niin, sitä olen itsekin miettinyt, pohtinut puhki ja jopa stressannut. Välillä pelko iskee - pärjäänkö? Mutta sitten havahdun jälleen siihen, että olen jo pärjännyt aikaisemmin - miksi en pärjäisi nytkin? Tästähän vasta avautuu portti kaikkeen mahdolliseen, oikeastaan ihan mihin vaan sydämeni ja toimintani minut viekään. Mutta ymmärrettävää se on, että kun jokin aikakausi päättyy ja syntyy muutos, niin se pelottaa. Kun muutin tänne, pelotti ihan järkyttävästi. Kun tämä polku päättyy, niin pelottaahan se, mutta järkyttävyys siitä on laimentunut. Jos rehellisiä ollaan on kuitenkin tavoitteeni monenkin asian suhteen aika korkealla, ja en malta odottaa päästä toteuttamaan lisää itseäni - ties mistä sitä löytää itsensä puolen vuoden taikka jopa vuoden päästä. Se, mitä tässä hetkessä juuri nyt voin tehdä, on parhaani koulun ja työn suhteen, joissa tällä hetkellä olen aktiivinen. Sekä kaiken tämän lomassa jättää riittävän suuri hippusellinen aikaa (taikaa ;)) itseni toteuttamiseen ja kehittämiseen, bloggaamiseen, treenaamiseen sekä uuden oppimiseen. Vaikka tiedän ja uskon, että se kaikki suuri, määrätietoinen tekeminen omien tavoitteiden suhteen, on niiden toteuttamisen kannalta elintärkeää, niin uskon myös tähän ihanan Tuhkimo -elokuvan sanomaan "A dream that you wish will come true!" Jep klisee, mutta olen odottanut päästä jakamaan tämän. Se kappale saa mut tsemppaamaan joka kerta kun kuulen sen! Mikä saa sut tsemppaamaan? Mihin olet havahtunut viime aikoina?<3 Ihanaa joulun odotusta!<3

Tykkää-merkinnät

Kommentit