When the honeymoon with Marseille is over


Blogin päivittämiseen tuli pientä taukoa. Osasyynä oli jo mainittu viikon matka Marokkoon, mutta syynä oli myös yleinen innostuksen puute. Puoliväli vaihtoa tuli tällä viikolla vastaan, mutta pahin vaihe iski kylläkin kaksi viikkoa sitten. Kuherruskuukausi Marseillen kanssa oli ohi.

Tiesin, että näin tulisi käymään, sillä olen muutenkin elänyt jo tässä vaiheessa elämääni isoja muutoksia läpi. Kaikki uusi on aluksi kutkuttavan jännittävää; tuntuu, että juuri tämä on parasta mitä tähän asti on eteesi sattunut, uudet ihmiset ja tilanteet ovat innostavia ja sinut valtaa uskomaton määrä energiaa ja iloa. Mutta mikään ei voi jatkua niin loputtomiin ja se on ihan ok.

Poikaystäväni lähdettyä takaisin kotiin iski luonnollisestikin valtava ikävä häntä. Näillä näkymin nähdään toukokuun loppupuolella, kun kotiinpaluu häämöttää. Ajattelin, että olen jo kokenut tarpeeksi vaihdossa, haluaisin kokea kaikkea kivaa myös hänen kanssaan ja elää sitä normaalia arkea kotona. Ja nähdä perhettä ja ystäviä, joita on kamala ikävä myös. Ikävän lisäksi iski se kuuluisa FIMO (=fear of missing out) eli pelko siitä, että olen poissa monista tärkeistä ja ei-niin-tärkeistä tilanteista. Toki olen Vaasaan muuton myötä joutunut jo totuttelemaan tähän tunteeseen, sitä kun ei voi olla kahdessa paikassa samaan aikaan ja priorisointeja täytyy tehdä. Nyt se on vain tuntunut kahta kauheammalta etenkin kotikaupungin ystävien osalta. Täällä mä teitä mietin ja ikävöin <3

Lisäksi aloin kiinnittää paljon huomiota niihin Marseillen ja Ranskan negatiivisiin puoliin. Epäjärjestelmällisyys ja hitaus alkoi ärsyttää. Koulun kurssien erilaisuus ja helppous alkoi turhauttaa. Se, kun jokainen päivä tuntuu lauantailta alkoi suoraan sanottuna v*tuttaa. Aloin kaipaamaan rutiineja, täydempää kalenteria, omaa kouluani ja haasteita, töitä kaiken ohelle ja sitä, että tiedän miten kaikki vaan yksinkertaisesti toimii Suomessa. Meni hermot siihen, että täällä saa jatkuvasti huomiota miehiltä, kaveria seurataan rappuun sisälle ja kotiovelle asti iskuyrityksen onnistumisen toivossa tai sitä, kun toinen kaveri juoksee aamupäivästä keskellä keskustaa lenkillä ja poliisiautoista tööttäillään ja huudellaan perään. Silmiltäni oli siis todellakin kadonnut ne kuuluisat, ruusunpunaiset lasit.

Osasin odottaa tuon hetken koittavan, mutta kyllä se silti yllätti. Tiesin, että pitää vain antaa aikaa, tehdä kaikkea kivaa aktiivisesti tästä huolimatta ja puhua kavereille fiiliksistä. Ja kyllä se sitten pikkuhiljaa helpotti ja Marokossa pääsin fiiliksestä aikalailla kokonaan eroon. Ja oli muuten ihanaa palata tältä viikon matkalta takaisin kotiin - Marseilleen. <3 Nyt jo vähän jopa naurattaa osa nurinoistani ja viesteistä mitä tuli läheteltyä hehe. Mutta hyvä muistaa, että tämäkin on osa (vaihto)elämää!


Tykkää-merkinnät

Kommentit