Liian usein sitä jakaa julki vain kaiken mikä menee hyvin, mutta tässä postauksessa päätin jakaa vähän niitä arjen huonompiakin puolia. Siispä, juuri nyt on vaikeaa...

Blogata - Välillä mietin, että ymmärtääköhän kukaan muu kuin bloggaaja, miten aikaavievä duuni tämä on? Välillä tuntuu, että päivät kalenterissa eivät millään riitä siihen, että ehtisi istua alas kirjoittamaan - varsinkaan, kun viikon postauksiin menee minulla yleensä vähintään pari kokonaista työpäivää, mihin vielä päälle mahdollisten videoiden editoiminen. Voi miten nautinkaan kesällä, kun sain vain keskittyä juttelemaan teille ja luomaan sisältöä. Onneksi kesä tulee taas uudestaan ensi vuonna - siihen asti ei auta kuin sopeutua parhaansa mukaan ja koittaa päivittää aina, kun vain löytää aikaa ja mahdollisuuksia <3

Pitää koti siistinä - Siis ihan oikeasti. Mun koti näyttää sille, kuin täällä olisi räjähtänyt pommi. Sohvalla notkuu kasa vaatteita, tiskipöytä on aivan tukossa ja meikit lojuvat sikin sokin pitkin asuntoa. Kun on koulussa, työharjoittelussa ja töissä samaan aikaan, ei täällä ehdi käydä kuin nukkumassa. Silti - olisi kiva tarjota kämppikselleni viihtyisämpi paikka olla. Onneksi terapeuttini lohdutteli minua - "jokainen ihminen lintsaa jostain. Menestyneimpien tyyppien talot ovat joko sikolättejä tai sitten heillä käy siivooja". Se auttoi hengittämään edes hieman kevyemmin. Onko teidän kämpät aina ihan kiiltäviä kiireenkin keskellä?

Pärjätä koodauskurssilla - Okei, okei. Tämä on ehkä hieman liioiteltua. Olen opiskellut koodausta aiemminkin ja koodasin myös kiitettävää tahtia ensimmäistä blogiani - kyse on ehkä siitä, että koodin kanssa tappeluun ei tunnu löytyvän aikaa. Eikä tällä kurssilla käytettävä koodauskieli myöskään ole minulle entuudestaan tuttua. Onneksi löytyy ryhmä ihmisiä joiden kanssa asiaa pähkäillä. Kyllä tässä läpi mennään ihan takuulla!

Saada raha-asiat raiteilleen - rehellisesti, viimeisen kahden vuoden aikana on paljastunut, että minä olen aivan surkea hoitamaan asioita Kelan kanssa (onko kukaan siinä erityisen hyvä?). Taas kerran olen ollut useamman kuukauden ilman asumistukia, eikä minulla edes ole siihen sen parempaa selitystä, kuin etten ole onnistunut oikaisemaan asioita ja täyttelemään kaavakkeita kolmatta kertaa. Onneksi opintolaina tuli tilille - koko kesän sain nimittäin tehdä täyttä päivää ilman sen suurempia palkkioita  ja viimeviikolla postissa tipahti 500 euron edestä lääkärikuluja. Sellaista se yrittäjyys välillä on. Onneksi taas on syksy ja sähköposti tukossa, kyllä täältä taas palataan siihen tavalliseen tulotasoon. Ja on minulla tietenkin säästöjä pahan päivän varalle, joihin en ole onneksi joutunut kajoamaan. Yleensä vain rahasta tuntuvat puhuvan ne sijoitusgurut, joilla ei koskaan ole ollut palkatonta kuukautta - siksi ajattelin jonkun muunkin kaipaavan tällaista vertaistukea välillä.

Pics: Joanna Suomalainen <3

Mitä mieltä - onko tällaisia postauksia kiva lukea ja löytyykö niistä samaistumispintaa? Palaillaan taas pian xx

​​Find me on​ ​Instagram​, Facebook  & Bloglovin 

18-vuotiaana olin aivan hukassa. Kyyneleet nousevat silmiini kun yritän edes ajatella sitä aikaa. Siinä iässä ollaan isojen päätösten edessä ja tuuliviireinä tunteiden kanssa - enkä minä ollut mikään poikkeus. 18-vuotias minä, tämä on sinulle.

Hei Roosa!

Tottakai takaisin Suomeen paluu oli rankkaa, etkä ollut valmis sen tuomiin kipuihin. Aamuisin keuhkoihin sattuu itkemisen jäljiltä ja luulet, ettet tule enää koskaan olemaan normaali. Mikä edes on normaalia? Olen pahoillani, etten ottanut aikaa käsitellä asiaa, vaan hukutin suruni 17-tuntisiin työpäiviin ja itkin öisin salaa laiturilla. Vaikka tulet kohtaamaan elämässä vielä kipua, jota et nyt osaa kuvitellakaan, ei mikään fyysinen kipu todella vedä vertoja sydämen särkymiseen. Kunpa olisin osannut auttaa sinut hakeutumaan hoitoon, puhumaan jollekin siitä, että nyt on paha olla. Kunpa ymmärtäisit nojautua ystäviisi etkä laittaisi aina urheaa naamaa päälle. Sinun ei tarvitse hävetä suruasi ja sen tuomaa epätoivoa ja kyyneliä. Vetäydyt niiden takia ystävistäsi, minkä ymmärrän. Olisinpa osannut kertoa sinulle, ettei kukaan voi olla kaikkea kaikille, eikä tarvitsekaan - etkä sinä ole vastuussa kenenkään toisen onnesta.

Ymmärrän hyvin, miksi päätit lopettaa blogisi. Et tiennyt enää mitä sanoa tai kirjoittaa, eikä se tuonut iloa. Silloin on oikea aika lopettaa. Panikoit, sillä muut tuntuvat liikkuvan elämässä eteenpäin nopeammin kuin sinä ja suuntasi on aivan hukassa. Olisinpa osannut laittaa sinut kaiken muun edelle. Olen pahoillani, että poltin sinut loppuun enkä koskaan antanut sinulle sitä armoa tai myötätuntoa, jota tarvitsit. Olen pahoillani, että sydämesi särkyi ja hukutit tunteesi ja ahdistuksesi alkoholiin ja bileisiin. Olisinpa jo silloin ymmärtänyt, ettei ulkopuolinen hyväksyntä tuo onnea ja että oikeiden ystävien edessä saa myös itkeä ja kotonakin voi puhua asioista. Kiitos, että käyt isovanhempiesi luona juttelemassa. Tulet itkemään heidän menettämistään ja muistelemaan rakkaudella yhteistä aikaanne vielä monina yön pimeinä tunteina.

Kävelet aamuisin kouluun täristen, sillä ystäväsi ovat jo valmistuneet etkä tunne enää ketään. Sinua ahdistaa. Kunpa et ottaisi koulumenestystäsi tai muiden mielipiteitä niin vakavast. Kaikki ne yöt jotka valvot lukien tentteihin ja murehtien, voisit nukkua. Ja mitä tulee tähän paikkaan jossa vihaat asua; vasta myöhemmin tulet ymmärtämään kaiken sen hyvän jota pienessä kunnassa kasvaminen sinulle antoi ja tulet vielä muistelemaan tätä aikaa haikeudella. Osaisitpa nauttia siitä jo nyt.

Olisinpa tehnyt enemmän auttaakseni sinua jaksamaan ja hakenut apua, mutta jotkut asiat on tarkoitettu opittavaksi kantapään kautta. Lohdutukseksi tahdon kertoa, että palaat toiseen kotiisi vielä jokaisena kesänä ja ystäväsi pysyvät elämässäsi aivan kuten ennenkin. Neljän vuoden päästä olet juuri sielä, mistä nyt haaveilet. Helsingissä, unelmatyössäsi, yliopistossa, upeita ihmisiä ympärilläsi. Tunnet olosi päivä päivältä voimakkaammaksi, eikä sinulla ole suuria huolia. Olet mieleltäsi aivan eri paikassa. Enää et anna itseäsi pompoteltavan, eikä kukaan käytä sinua hyväkseen. En voi luvata, etteikö romahduksia tulisi enää, mutta nyt tiedät mistä saada apua ja osaat tukeutua ystäviisi. Kiitos nuori Roosa, että jaksat kannatella murheitasi ja kipujasi niin vahvana ja uskoa unelmiisi. Kiitos, että itkunsekaisenakaan et luovuta, vaikka välillä tahtoisit. Kiitos, että toit minut tähän pisteeseen. Kiitos, että jaksoit. Kiitos.

Rakkaudella, Roosa.

Katso video, jossa luemme Adaman kanssa kirjeet itsellemme tästä.

​​Find me on​ ​Instagram​, Facebook  & Bloglovin 

Stressaa. Juokset paikasta toiseen ja teet kaikki vuorokauden tunnit hommia, mutta aika ei tunnu riittävän mihinkään. To-do -lista kasvaa ja hikipisarat vierivät otsallasi, kun edes katsot kalenteriasi - kuulostaako tutulta? Minulle ainakin. Mikä meitä ihmisiä oikein stressaa? No ainakin jatkuva kiire, odotukset, suorittaminen, elämäntilanne, aikataulut, perhe, ihmissuhteet, koulu, terveys, työ, harrastukset, vapaa aika... jopa stressi itsessään. Välillä tuntuu, että tämän päivän yhteiskunnassa eletään jatkuvia ruuhkavuosia teinistä lähtien. Vaikka stressiä kokiessaan sitä helposti tunteekin, että koko maailmalla on sinua kohtaan liian kovat odotukset, on stressi todellisuudessa itseaiheutettua monessakin mielessä; se on ytimeltään pyrkimys hallita kaikkea ympärillä, mikä ei meille ihmisille (tai muillekaan maapallon olennoille) yksinkertaisesti ole mahdollista.

80% Yhdysvaltojen lääkärikäynneistä johtuu stressistä ja/tai stressiperäisistä sairauksista.

Osallistuin muutama viikko taaksepäin Vaasan x Vanelja tapahtumaan, jossa Jenniemilia piti puheenvuoron stressistä ja siitä mitä tarkoittaa elää myötävirrassa. Koin sen niin hyödylliseksi, että tahdoin jakaa Jennin viisauksia myös teille!

Ensinnäkin puheenvuorossa huomioni kiinnitti eräs lausahdus, joka meni jotakuinkin näin: "Ihmisen ei pitäisi pyrkiä eroon stressin tunteesta, vaan suhtautuminen tilanteisiin stressittömästi ja asioiden priorisointi ratkaisee. Priorisoinnissa on mietittävä, mikä YKSI asia menee kaiken muun edelle. Ihmisellä voi olla kerrallaan vain yksi asia, johon tämä keskittyy täysillä." Siis vain yksi asia!? Viimeistään tässä kohtaa tajusin, että en selkeästi osaa priorisoida, ainakaan sanan varsinaisessa merkityksessä - eipä ihme, että aina tuntuu niin kiireiseltä. Samankaltainen fakta yllätti aikanaan multitaskauksen kanssa; ihminen ei yksinkertaisesti kykene tekemään kahta asiaa samanaikaisesti kunnolla, joten turha edes yrittää.

Pääpointtina puheenvuorossa oli se, että (niin kuin lähes kaikessa tekemisessä) asenne ratkaisee. Ihminen luo jatkuvasti toiminnallaan elämäänsä joko lisää stressiä, tai sitten lisää rauhaa. Stressaantuneena ihminen helposti mitätöi omia tarpeitaan ja stressaantuu vain lisää siitä, ettei saa tarpeisiinsa tyydytystä. On lisättävä levollisuutta arjessa; keskityttävä olemaan tässä ja nyt.

Usein stressitilaan ajaudutaan, kun haetaan palkkiota. Jotakin ulkopuolista, mikä antaa meille enemmän hyväksyntää, statusta tai muuta vastaavaa tyydytystä. Päästäkseen kiinni stressin lähteisiin, on tutkittava oman toimintansa motiiveja - stressitila saattaa laueta helposti, jos pyrkii jatkuvasti kohti jotakin tai poispäin jostakin. Tälle toiminnalle vastakohtana on turvallisuuden tila, jossa ollaan täysin tässä ja nyt, eikä pyristellä mihinkään.

Mitkä olisivat sitten ne parhaat konstit stressittömään elämään?

Jennin mukaan stressitön elämä vaatii ainakin enemmän sallivaa suhtautumista tilanteisiin ja uudenlaista kumppanuutta; rehellistä puhetta ja toiseen nojautumista. Nykyajan syndroomana on ylisuorittaminen. Tätä torjuakseen on löydettävä varsinainen motivaatio tekemisen taustalla. Suoritatko jotakin itse asian ja nautinnon takia, vai saadaksesi ulkopuolista hyväksyntää? Sinun tulisi löytää sisäinen motivaatiosi ulkoisen sijaan, jotta tekeminen ei olisi niin kuluttavaa ja stressaavaa. Lisäksi uudenlainen, utelias, suhtautuminen tilanteeseen voi muuttaa koko asenteesi sitä kohtaan.

Stressitilassa harva osaa enää kommunikoida sitä, mikä on hänelle tärkeää ja totta. Tällöin ihminen katkeroituu ja kyynistyy helposti kokiessaan, ettei kukaan välitä hänen tarpeistaan. Olisi hyvä harjoitella itsensä ilmaisua, etenkin stressitilanteita silmällä pitäen, jotta osaa kertoa toiveensa ja tahtonsa ympäröiville ihmisille. Avaimena painolastin keventämisessä on pyytämisen ja vastaanottamisen harjoittelu. Myötävirtaa luo itsensä huomioiminen ja omien tarpeidensa esiin tuominen. Kun minä itse validoin arvoni, osaan ottaa vastaan myös arvostuksen ulkopuolelta.

Näin toimia stressitilanteessa:

1. Hengitä ja havainnoi: älä tuomitse, arvostele, tai kritisoi, vaan ihmettele.

2. Hyväksy: älä taistele, pakene, torju, tai hallitse, vaan hyväksy, että tämä on juuri nyt se, mitä koet.

Jos jotain voisin sanoa nuoremmalle itselleni, se menisi jotenkin näin: "älä stressaa niin kauheasti - asiat kyllä järjestyvät painollaan, eivätkä yöt, jotka valvot huolissasi poista itse stressin aiheuttajaa". Siispä sanonkin sen nykyiselle itselleni, jotta tulevaisuuden minäni voi myöhemmin kiittää: Roosa. Älä stressaa niin kauheasti - asiat kyllä järjestyvät painollaan, eivätkä yöt, jotka valvot huolissasi poista itse stressin aiheuttajaa.

Armollista ja uteliasta viikkoa jokaiselle xx

Pics: Joanna Suomalainen <3

​​Find me on​ ​Instagram​, Facebook  & Bloglovin