Marraskuu on inhokki kuukauteni. Ollut aina ja tulee varmasti aina olemaan. Viimeistään marraskuussa totuus pimeydestä ja kylmyydestä lyö täysillä vasten kasvoja. Vaikka teen kaiken kuten muinakin kuukausina niin huomaan etten jaksa olla yhtä aktiivinen. Hiljaiselo on näkynyt täällä bloginkin puolella. Postausten teko on tuntunut ylivoimaiselta, vaikka kuvamateriaalia on valmiina vaikka ja kuinka. Olen tuntenut huonoa omaatuntoa siitä etten saa konetta auki, etten ole jaksanut osallistua presseihin pahemmin tai ollut muutenkaan mikään maailman aktiivisin ihminen.
Tällä kertaa olen kuitenkin osannut priorisoida asioiden tärkeyttä paremmin kuin vuosi, saatika kaksi vuotta sitten. Kaksi vuotta sitte en osannut kuunnella tai paremminkaan ottaa tosissani kroppani lähettämiä merkkejä. Pari kuukautta siitä eteenpäin kaikki kärjistyi ja pysähtyminen oli ainut vaihtoehto. Avasin ajatuksiani teille aiheesta vuosi sitten Kun stressi pysäytti -postauksessani. Nyt olen valmis myöntämään sen, että olin liiankin toiveikas tuota tekstiä kirjoittaessani. Oloni vaihteli edelleen reilusti ja vasta tämän vuoden helmikuussa sain elämäni täysillä takaisin.
Vuoteen on mahtunut paljon surua. Vaikka oma vointini onkin ollut paras aikoihin, voimavarat ovat kuitenkin kuluneet muiden vointeja kelaillessa. Kuluneet kaksi vuotta ovat opettaneet itselleni sen, että elämässä on oikeasti aika vähän niitä asioita jotka on pakko tehdä. 
Sen tajuaminen on auttanut priorisoimaan asioita sillä tavalla fiksusti, että olen ennemmin nukkunut kuin kirjoittanut blogia yöllä kahteen asti. Olen marraskuun aikana nukkunut niin paljon, että sen luulisi antavan virtaa vaikka ja mihin, mutta tää jatkuva pimeys verottaa sitä virtaa kuitenkin aika isolla kädellä. Silti voin olla tyytyväinen ja piirtää rastin seinään: tänä marraskuuna olen vaan ollut väsynyt kuten tyyliin jokainen tuntuu olevan, mutta inhottavat stressioireet ovat pysyneet poissa koko kevään ja kesän ja syksynkin. 
Marraskuu on onneksi kohta ohi ja jotain superia tähänkin kuuhun vielä ehtii mahtumaan. Superilla tarkoitan veronpalautuksia, jotka maksetaan tänä vuonna poikkeuksellisesti jo marraskuun puolella ja se päivä on ensi viikon tiistai. Olen koko marraskuun vaan odottanut että se loppuu, koska joulukuu on yksi lemppareistani. Joulun kauneus ja pyhien kiirettömyys on jotain sellaista, josta toivoisi kaikkien voivan nauttia. Valitettavasti se ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys kaikille ja siksi on tärkeää auttaa niitä, jotka sitä apua tarvitsevat. Mun on pitänyt kirjoittaa tästä aiheesta monesti ja nyt aion sen postauksen joulukuun aikana vihdoin toteuttaa. 
Mutta hei, miten siellä ruudun toisella puolella on jakseltu tänä vuoden pimeimpänä kuukautena? Olisi kiva kuulla, että mitä teille kuuluu. Entä odotetaanko siellä jo joulua?
Mä laitan nyt lämmintä päälle ja lähden fiilistelemään joulua Salossa järjestettävälle Hyvänmielentorille. Mennään äidin ja isoäidin kanssa ainakin puurolle ja rusinasopalle.❤︎  Olen jo vuosia hakenut joulumielen kyseiseltä torilta heidän seurassaan.
Ihanaa sunnuntaita kaikille!❤︎
XX Reetta 

Elämässä on paljon isompiakin asioita kuin hiukset, mutta kyllähän naisille ne hiukset ovat aika tärkeä juttu. Itse tajusin niiden tärkeyden suuruuden vasta sitten, kun hiukset eivät olleet enää entisensä. Kirjoittelin aiheesta enemmän keväällä ja postaukseen pääset kätevästi tästä.

Olen vannonut aina pitkien hiusten nimeen. Rakastanut sitä tunnetta, kun hiuksista on tehty sineteillä pidemmät ja samalla tuuheammat. Huomaamatta hiukseni venähtivät niin pitkiksi, että 50cm sinetitkin olivat saman pituisia ja sitten päätin lopettaa ekstrahiuksien käytön kokonaan. Kun päätin aloittaa massiiviset vaalennusoperaatiot, jotta saisin hiuksistani keltaisuuden pois, turvauduin sinettihiuksiin uudelleen. Hiukseni vaalenivat mustan värin jäljiltä muuten oikein hyvin, mutta latvaa oli ihan mahdoton saada minkään muun kuin pissanväriseksi. Se oli niin vanhaa hiusta ja niin monta kertaa käsitelty, että vaikka se sitkeästi roikkui matkassa mukana niin väri oli karsea.

Sinettien avulla sain tuotua kylmyyttä latvaankin ja siitä lähti uusi koukutus hiustenpidennyksiin. Pidin hiukseni paksuina ja pitkinä lähes kahden ja puolen vuoden ajan putkeen, vaikka se aikamoista taistelua olikin.

Äärimmilleen vaalennetut hiuslisäkkeet kun eivät ole mitään maailman parasta laatua.

Ajattelin, että en kehtaa olla pelkästään omalla tukallani, joka oli entiseen omaan tukkaani verrattuna olematon hiirenhäntä - tai näin ainakin vakaasti uskoin. Vaalennuskäsittelyt ja stressi olivat tehneet tehtävänsä ja yhtäkkiä tajusin oman tukkani olevan myös paljon paljon lyhyempi kuin aiemmin.Epävarmuus omia hiuksia kohtaan tsemppasi taistelemaan tuhottomalta tuntuvassa hiusprojektissa. Lisäkehiukset olivat välillä sellainen takkuhelvetti, että en tiennyt mitä olisin tehnyt. Aineet, jotka ennen selvittivät ne, vetivätkin ne yhtäkkiä jäätävimpaan takkuun ikinä.

Vaihdoin tuotteita, vaihdoin sinettimerkkiä, vaihdoin pituutta ja määrää ja lopulta luovutin. Viimeisimmät tuuhennokseni eivät pelkästään takkuuntuneet vaan värjääntyivät milloin siniseksi ja milloin liilahtavaksi. Alunperin nämä olivat valmiiksi harmaaksi käsitellyt.

Kun tukka tuntui takkuuntuvan ihan vaan siitä, että tyyliin hengität, niin sen huoltaminen on niin raskasta ja aikaa vievää että mittani tuli täyteen. Soitin kampaajana työskentelevälle ystävälleni ja sain häneltä ajan kaikkien tuuhennosten pois ottoon. Viimeisin lisäketukkaversioni oli pelkästään tuuhennos, koska oma tukkani oli taas pikkuhiljaa alkanut kasvamaan.

Kun muutama viikko sitten viimeinenkin sinetti oli irrotettu niin tunsin oloni vapaaksi. Läträsin pesun yhteydessä ja jälkeen hiuksiini vaikka ja mitä tuotteita, koska yli kahteen vuoteen en ollut voinut tehdä niin. Monetkaan tuotteet, edes kampaamotason, eivät sovellu pidennyshiusten kanssa käytettäväksi.

Presseihin mennessä olen kuitenkin turvautunut itse sävyttämiini klipsipidennyksiin, koska siitä on jotenkin vaan tullut itselle kivempi fiilis. Tänään otin itselleni ison askeleen ja suuntasin Helsinkiin ihan vaan omalla tukallani ja napattiin Erikan kanssa musta asukuvatkin ekan kerran vuosiin omalla tukallani.

Ajatus tähän postaukseen lähti siitä, kun ne kuvat näyttikin niin kivoille. Tai sitten syynä on se ihana nainen, joka tänään tuli kehumaan hiuksiani - uutta lookkiani, vaikka vain hiusten määrä oli muuttunut. Kampaajalle en ole saanut mentyä vieläkään, mutta hei aika on sentään ensi kuulle varattuna.

Sitä vaan, että ne pienet ystävälliset sanat saattavat pelastaa toisen päivän. Juuri sinun sanasi saattavat muuttaa toisen epävarmuuden varmuudeksi. Sillä just nyt, olen enemmän kuin tyytyväinen ihan vaan tähän mun omaan tukkaan.♥

Jep, minä joka niin odotin, että uusi vuosi alkaa ja saan kääntää kalenterista tyhjät sivut eteeni, en olekaan päässyt tähän vuoteen kiinni jotenkaan lainkaan. Tai korjataan sen verran, että vielä eiliseen asti musta tuntui siltä, etten ole ehtinyt hypätä tähän vuoteen mukaan ollenkaan. Olen kokenut turhautumista siitä, että en saa aikaiseksi mitään. Tai olenhan mä touhunnut sitä sun tätä, mutta mihinkään oikeaan asiaan en ole saanut tartuttua. Blogikin on ollut älyttömän hiljainen, koska ei vaan ole ollut mitään annettavaa tännekään.

Jotenkin se on musta niin ärsyttävää, että ensin odotin, että saisin jättää taakseni vuoden, joka oli suhteellisen rankka, mutta kuitenkin niin kovin opettavainen. En kuitenkaan osannut hyödyntää sitä mitä olin oppinut, koska musta jotenkin tuntui etten uskalla tehdä oikein mitään etten kuormittaisi itseäni liikaa ja sitä kautta taas keräilisi itseäni sieltä sohvanreunasta. Sitten ihan huomaamatta kasasin itselleni tästä viikosta sellaisen, että sen tajutessani hengittelin kyllä muutaman kerran oloni kanssa ja mietin, että minkä asian voisin jättää tekemättä. Sitten asennoiduin siihen, että nyt mennään päivä kerrallaan ja katsotaan, että miten käy.

Maanantaina teki vähän kipeää nousta sängystä, ei kylläkään stressin takia, vaan lihakset ne siellä muistutteli, että täällä ollaan. Sain viimein hankittua jäsenyyden salille peräti vuoden tauon jälkeen. Sunnuntaina sain raahattua itseni salille ja huomasin, että hei, jaksan sittenkin tehdä jotain ja kyllä tämä kunto tästä vielä lähtee kohoamaan. Maanantai käynnistyi ripsihuollolla ja suuntasin sitä varten Turkuun. Pikaiset lounastreffit ystävän kanssa ripsien jälkeen, bussilla takaisin Saloon ja sitten töihin.

Tiistaina oli vuoden ensimmäinen pressi johon pääsin aikatauluiltani osallistumaan ja vietin vapaapäivän Helsingissä ystävieni kanssa. Jotenkin kuitenkin koin, etten ollut ihan täysillä messissä ja murehdin sitä, että miten ihmeessä jaksan loput viikosta. Kun illalla palasin kotiin, niin päätin ryhdistäytyä ja purin viimein matkalaukun, joka oli odottanut olohuoneen matolla avattuna mutta täynnä tavaraa, yli viikon. Samalla aloin pakata pienempää matkalaukkua yhden yön Helsingin visiittiä varten. Taas huomasin miettiväni, että miksi ihmeessä olen rakentanut itselleni tällaisen viikon.

Keskiviikkona heräsin jo viiden jälkeen, sillä suuntasin liikkeeseni tekemään vähän töitä ennen Helsinkiin lähtöä. Siellä treffasin Anna-Marian lounaan merkeissä. Pakkasta oli paljon, mutta aurinko paistoi ja tunsin olevani jotenkin paljon enemmän hereillä ja kiinni siinä käynnissä olevassa päivässä. Kävimme ottamassa myös asukuvat. Sain muuten tiistainakin tallennettua kameran muistikortille asukuvat ja kun eilen tajusin, että hitsi, mullahan on kerrankin asukuvia enemmän kuin yhdet muistikortilla niin tunsin ensimmäisen kerran tänä vuonna sen oikean kipinän, että pääsisinpä pian koneelle käymään kuvia läpi.

Seuraavaksi suuntasimme Polhemille Kohinoorin pressiin ja siellä oli niin ihanan keväinen tunnelma, että siitä sai ihan imettyä energiaa itseensä. Viimeisenä eiliselle oli ohjelmassa Bellablogien koulutusilta. Sitä ennen keksin poiketa Zaran alessa, koska voitteko kuvitella, että vuotta on kulunut kolme viikkoa, mutta minä en ole käynyt Zaran alessa kertaakaan. Jotenkin sen tajuaminen herätti mut siihen, että ehkä olisi aika ryhdistäytyä ja kääntää aivotkin vuoteen 2016. Tein pari ihan huippua löytöä ja mikä parasta, olin saanut joulupukilta lahjakortin Zaraan ja niinpä pääsin käyttämään sitä ensimmäisen kerran.

Ehdin juuri sopivasti koulutusiltaan ja siellä oli ensimmäisenä ohjelmassa Hannu Pirilän mentaalivalmennus. Sen aikana jokin napsahti päässäni. Tajusin taas kerran sen, että vain minä itse voin vaikuttaa tähän elämääni ja siihen, että mitä sillä teen. En minä ole sellainen ihminen, joksi olin muuttumassa. En suostu enää elämään sen pelon ehdoilla, että mitä jos ne kamalimmat stressioireet taas tulevatkin takaisin. Jos tulee, niin sitten tulee, mutta jos mietin asiaa ihan liikaa, niin se saa oloni varmasti ihan yhtä kurjaksi.

Mentaalivalmennuksen ja koulutuksen jälkeen suuntasin kummitätini luokse yökylään ja vietimme mukavan illan syöden ja höpötellen. Nukuin yöni niin sikeästi, että nukuin aamulla pommiin ja myöhästyin Adidaksen pressin aloituksesta melkein tunnin. Onneksi en ollut ainoa ja saimme porukalla kuulla uusinnan heti ysiltä olleesta esittelystä. Hyvä niin, sillä aihe oli todella mielenkiintoinen ja tyylikäs. Palataan tähän asiaan ensi viikolla kun saan julkaista kuvatkin.

Pressin jälkeen suuntasin takaisin Saloon ja töihin. Ehdin tuntia aiempaan bussiin ja niinpä sain viimein riisuttua joulukoristeet liikkeestäni. Jep, nuutinpäivästäkin on jo yli viikkoa, mutta en vaan ollut saanut aikaiseksi tätäkään asiaa. Se tunne kun pakkasin koristeita odottamaan seuraavaa joulua, oli jotenkin täydellinen. Sen sijaan, että olisin ollut ihan loppu kaikesta ohjelmasta, niin näiden neljän päivän jälkeen puhkunkin energiaa. Olen viimein kääntänyt sen puhtaan sivun tämän vuoden 2016 osalta ja se tuntuu muuten ihan pirun hyvälle. 

Huomenna suuntaan taas Helsinkiin, mutta tällä kertaa töihin ja sitten alkaa viikonloppu, jonka aikana aion saada niitä roikkumaan jääneitä asioita edes pikkaisen eteenpäin. Asukuviakin lupaan sunnuntaille - oon kyllä aika innoissani siitä uudesta objektiivista.
Tämmöstä tänne, mitäs sinne? Miten vuosi on lähtenyt käyntiin? 
Energisiä päiviä kaikille! ♥

SEURAA BLOGIANI: BLOGLOVIN | FACEBOOK | INSTAGRAM