Yksinäisyys. Siitä oon halunnut jo pitkään puhua, mutta en oo uskaltanut. Mitä jos mut tästäkin tuomitaan? Se "mitä jos" lause mikä mun päässä monesti pyörii on jotenkin pakko saada katoamaan. En oo pitkään aikaan tuntenut itseäni näin yksinäiseksi, tai ikinä. "Onko okei puhua tästä? Kannattaako? Pitäiskö vaan pitää ajatukset omassa päässä eikä antaa muiden tietää mun tunteista? Eihän kukaan mua tuomitse tai hauku tän takia? Kiinnostaako ketään edes?" Nämä kysymykset pyörii aina mun päässä kun oon tekemässä jotain mitä oon pitkään miettinyt, olen aina niin epävarmana, mutta joskus hyvät kommentit ja palautteet on saanut mut puskemaan eteenpäin, ne huonot kommentit taas pistänyt mut menemään monta askelta takasin. Jopa enemmän kun mistä olin lähtenyt. Tänään näin Snapissä kun joku oli laittanut MyStoryyn tekstin että, "Jos sä et kerro miltä sinusta tuntuu tai mitä ajattelet, mitä olet kokenut tai käyt läpi elämässäsi, pidät itse toiset etäällä itsestäsi. Jos et puhu, et tule kuulluksi." Nämä lauseet sai mut hetkeksi pysähtymään ja rohkaistun, otin koneen käteen ja päätin kirjoittaa tämän postauksen loppuun ja julkaista sen!

Vuosi sitten minun viimesetkin kaverit keiden kanssa olin tosi läheinen, niin katositvat noin vain sormien näpäytyksestä. Onhan minulla ihmisä mun lähellä ja tukee mua kun sitä tarviin, mutta kaipaan sitä oikeaa kaverisuhdetta mitä esim ala-asteella tai ylä asteella oli kun oltiin niin tiivisti kavereiden kanssa. Aina löyty inside vitsejä ja aina oli joku ketä katsoa ja nauraa, vaikka ei ollut edes mitään naurun aihetta. Kaipaan niitä hetkiä kun oli vaan niin hauskaa ja pystyi aina kertomaan toiselle kaiken, käytiin jonkun luona yökylässä ja pidettiin hauskaa. Mentiin leffaan ja vietettiin synttäreitä tiiviissä ja aina samassa porukassa. Mihin ne hetket on noin vaan kadonnut?

Miltä musta nyt tuntuu kun nään mun vanhat ystävät jarkuvasti toistensa kanssa ja heillä näyttää aina olevan niin kivaa. Miksei ikinä enää mua pyydetä mukaan? Aina kun kysyn voitaisko nähdä, vastaus on "Mulla on kiireitä, katotaan joku toinen kerta."- Miksi? Samalla kertaahan mutkin voitais pyytää mukaan, en tarvitse mitään omaa aikaa kun kaikki kuitenkin tuttuja ollaan.

Koulussa meitä oli viiden hengen tyttöporukka, oltiin jo ihan pienestä ykkösluokkalaisesta tytöstä oltu toisissamme kiinni kun takiaiset. Aina tehtiin kaikki yhessä ja kun kasvettiin niin pikkkuhiljaa se porukka muuttui pienemmäks ja pienemmäks, mutta silti oltiin niin läheisiä. Loppupeleissä jäinkin yksin ja muut jatkoi omia reittejään.

Monesti mietin johtuuko tää mun yksinäisyys siitä kun ysi luokalla erkaannuin kaikista kun mun koulu meni niin huonosti. Joko tunsin itteni tosi hylätyks tai pelkäsin, että mulle nauretaan ku tuun taas kouluun. Enkä oikeen edes jaksanut yrittää niin kovaa olla siinä hengessä mukana kun muistan kun mulle huudeltiin et "Hei Maria miks oot koulussa?" jne. Eihän tollaset kivalta tunnu. Johtuuko tää kaikki siitä, että ne kaverit kasvo takasin yhteen ilman mua. Voiko se olla mahollista? Oltiin niin monta vuotta kuitenkin yhdessä ja pienenä puhuttiin että tullaan aikuisina muistelemaan näitä hetkiä ja ollaan vieläkin samassa porukassa. Tottakai kaikki kasvaa ja muuttuu, ei mikään ole ikuista, jos nyt realistisia ja kylmiä ollaan, mutta niin se vaan on.



Kadehdin kaikkia niitä jotka lisäilee kuvia Instagramiin tai johonkin muuhun sosiaaliseen mediaan kuinka hauskaa niillä on kavereiden kanssa. Oonko ainoa joka tässä tilanteessa on? - Siltä musta ainakin tuntuu. Miks just minä?

Nykyään mun arki on niin samanlaista, hengaan poikaystävän kämpillä vaan päivästä toiseen. Ei siinä muuten mitään valittamista oo, mutta silmät näkee samoja asioita joka päivä. Vähemmästäkin ihminen kyllästyy kun samoja asioita tekee. En todellakaan väitä etteikö poikaystäväni seura kelpaisi ja hänen kaverit, todellakin kelpaa! Ei oo mitään valittamista, on mulla niiden kanssa kivaa, mutta kaipaan omien ystävien kanssa hengailua ja niitä vanhoja aikoja mitä joskus vielä oli.

Oon kyllä edelleen yheyksissä muutamien kyseisien tyttöjen kanssa jotka siihen porukkaan kuului, mutta ei nähdä melkein ikinä ja harvoin me muutenkaan jutellaan. Oon ite aika huono pitämään muihin yhteyttä kun ajattelen ettei heitä kiinnosta ollenkaan, kun ei oo itse tullut viestiä laittamaan. Joskus sitä vaan niin toivois edes joskus heräävän aamulla siihen kun puhelin täyttyis viesteistä mitä kaverit on lähettänyt. Ei siitä kauaa oo kun mulla vielä oli puhelin aamusin täyttynyt kaikista ilmotuksista ja viesteistä. Yhtäkkiä sekin loppu.

Ystävillä on iso vaikutus omaan hyvinvointiin ja elämään. Sen tajuaa viimeistään siinä vaiheessa kun istut yksin sängyn pohjalla tuijottaen seinää ja itket kun et voi kertoa sun asioita ikinä kellekkään muulle kun omalle kumppanille. Et voi ikinä mennä kenenkään muun luokse tai pyytää ketään muuta sun luokse. Et voi ikinä lähteä muiden kanssa syömään, leffaan tai muuten vaan pitämään hauskaa. Onko tää kaikki vaan mun omassa mielessä, onko mulla ehkä oikeesti joku vanha tuttu siellä jossain joka miettis mua joskus, mutta ei oo tullut laittamaan viestiä kun ajattelee samoin kun minä. Hyvin mahdollista. Voisitko jopa sinä siellä ruudun toisella puolella olla yksi niistä joka ois mun kanssa aikaa joskus viettänyt paljon ja kaipais niitä hetkiä?





En luonteeltani oo tyrkky, en todellakaan. Ehkä siks en osaa myöskään ikinä kysyä keneltäkään että voinko tulla käymään tai että saanko liittyy seuraan. Pelkään kielteistä vastausta. Joskus kun oon näin tehnyt, niin sitten taas ei osata sanoa suoraan vaan joko kierrellään asiaa, luvataan ilmoittaa, mutta silti jätetään ilmoittamatta tai sitten jätetään kokonaan vaan huomioimatta. Ehkä tästäkin syystä en oo uskaltautunu täysillä mennä mukaan vaan oon luovuttanut heti.

En kuitenkaan ole sanonut missään vaiheessa, että olisin täysin yksin! Kaipaan vaan todella läheisiä ystäviä joillekka kertoa kaiken ja lähteä heidän mukaan pitämään hauskaa ja vaan hengailla. Missä kaikki ovat?


Loppupeleissä vaikka en jatkuvasti mene tuolla kavereiden kanssa pitämässä hauskaa tai juttele niin useesti, niin oon tosi onnellinen. Se jatkuva yksinäisyyden tunne vain pyörii päässä, jonka takia joskus tuntuu, että vetäydyn vain omaan kuoreeni ja mietin asioita enkä halua olla kenenkään kanssa.

Tämä oli ensimäinen tälläinen vähän synkempi postaus ja oon ylpeä itestäni, että uskalsin mun fiilikset ja tän hetken elämän tilannetta kertoa näinkin avoimesti. Oon aina ollut niin ujo, en oo ikinä uskaltanut kertoa mun mielipiteitä ääneen, mutta nyt musta tuntui siltä, että on munkin aika joskus puhua ääneen eikä vain jättää kaikkea omaan päähäni. Ehkä sieltä ruudun toiselta puolelta löytyy joku, joka joutuu kokemaan näitä samoja fiiliksiä kun minä tai on joskus joutunu kokemaan. Tai joku joka voi ehkä tunnistaa itsensä ja tajuaa tehdä joitakin asioita toisin.

Arvostakaa ystäviä ja sitä kaikkea mitä sulla on. Jos tunnistit esim itsesi tästä ja tiedät että et aina oo ollut "hyvä kaveri" ja tukenut jotain täysillä tai jättänyt joskus ulkopuolelle. Mene piristämään jonkun päivää, vaikka sanomalla vaan "Moi". Sekin piristää jo monen päivää, varsinkin vanhoja ystäviä joihinka et oo ollut pitkän aikaan yhteyksissä. Tukekaa ihmisä joilla ei välttämättä näyttäisi menevän niin hyvn, tai on huonolla päällä. Älkää syrjikö ketään ja puhukaa tunteista äneen.

Tänkin postauksen kirjoittaminen vaati multa paljon rohkeutta ja hetken mietintää, mutta niinkuin sanoin jo aikasemmin, että se teksti minkä luin erään henkilön mystorysta niin tsemppas mut koneen äärelle kirjottamaan tän loppuun. Joskus sitä vaan tarvii jonkinlaisen potkun, että uskaltaa puhua ääneen. Mitä sä yleensä teet tilanteessa, jossa et tiedä pitäisikö tehdä vai ei?

Ehkä tähän on nyt hyvä aika lopettaa. Kiitos kaikille jotka luki näinkin pitkälle, arvostan kovasti! Hyvää loppukesää kaikille.



​- Maria

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Ymmärrän
Ymmärrän,
Olit kyllä tosi rohkee kun jullasit tän tekstin! Toivottavasti joku, joka just nyt kaipaa vertaistukea samanlaiseen yksinäisyyteen löytäis tän, tai niin kun sanoit, joku sun vanha kaveri. Olen itse kokenut samanlaisia hetkiä elämässä, mutta kun on kasvanut ja itseluottamus on lisääntynyt, on oppinut luottamaan siihen, että muut haluaa oikeesti olla mun kans. Tietysti myös omantyylisten ihmisten löytäminen vaikuttaa. Tuota sun tilannetta ajatellen ehottaisin, että yrittäisin vaan mennä elämässä eteenpäin ja etsiä uusia kavereita vaikka alottamalla uusi harrastus tms. Joskus on vaan hyvä päästää irti vanhoista kaverisuhteista, jos ne ei enää toimi. Ymmärrän hyvin, että noin on paljon helpompi sanoo kun tehä - ne ihmiset on kuitenkin joskus ollu tosi tärkeitä ja läheisiä. Vaikka se karulta kuulostaakin niin joskus joutuu ite olemaan tosi aktiivinen, että löytää kavereita. Ne kaverit ei kuitenkaan usinkaan ilmesty sinne kotia hakemaan. Muista, että oot hyvä tyyppi ja muut haluaa olla sun kavereita!! Sellainen asenne ja itseluottamus loistaa ulospäinkin ja muitten on myös helpompi lähestyä sua. Kaikkea hyvää sun elämään!:)
QuyenMaria
,
Kiitos!! Ihana kuulla että, löytyy muitakin jotka on kokenu samat fiilikset ja on niitä ihan varmasti lisääkin! Oon kyllä mennyt elämässä eteenpäin ja pikkuhilja alkanu etsimään uusia kaverisuhteita, ja niinkuin sanoin niin en ole kuitenkaan täysin yksin. Kyllä multa löytyy ihmisiä mun ympäriltä, mutta kun musta vain tuntuu ettei muhun ota enää kukaan yhteyttä ellen mä ite mee puhumaan. Uuden työn kautta saan varmasti uusia ja läheisiä ystäviä, mutta en kuitenkaan väkisin tuolla ulkona lähde tuputtamaan itseäni muiden seuraan jos ei näytä niin kiinnostavan! Kiitos tästä kommentista, piristi mun mieltä paljon! En kuitenkaan mikään masentelija ole, mutta joskus pitää pysähtyä miettimään ja kirjottaa ajatuksia ja jakaa niitä muillekkin. ❤nouw.com/quyenmaria
IP: 82.99.3.229