Tässä on mummini koira Cassu, tasan vuosi sitten se piti lopettaa aika yhtäkkiä. Sillä oli oikeen olkapään kohdalla jonkinlainen muhkura/kasvain, joka oli kuulemma hyvänlaatuinen. Kyseisenä päivänä mummi ja tätini oli tulossa hakemaan minua Tampereelle mukaan. He olivat olleet mökillä käymässä.

Mummi laski Cassun meidän pihassa maahan jonka jälkeen se kovaan ääneen rääkäs, tai voisiko sanoa, että kiljahti. Sillä hetkrllä olin vielä sisällä laittamassa kenkiä, mutta juoksin heti autolle katsomaan mitä tapahtui, luulin Cassun purreen mummia tai jotain, mutta siellä se Cassu makasi maassa eikä enää liikkunut mihinkään, vinkui vain jos sitä yritti liikuttaa.

Katsoin Cassua, sillä oli ihan erilainen katse ja hengitti ihan erilailla kun yleensä. Saatiin Cassu nostettua maasta takasin autoon, eli pelkääjänpaikalle mummin syliin. Siinä se aina matkusti, jonkun sylissä, jos siinä ei istunut kukaan niin se meni kuskin syliin. Lähdimme viemään veljelleni sitten jotain tavroita ja Cassu vain vinkui, kuulosti oikeesti ihan ihmisen kiljumiselta tai jonkun vauvan kovaääniseltä muminalta. Cassun etutassut oli aivan raatona, roikkui vain eikä Cassu liikkunut mitenkään. Silloin tiedettiin, ettei taida huomista enää tulla.

Se muhkura mikä oli olkapään kohdalla, oli siirtynyt kainalon alle joka aiheutti sen, että etujalat olivat ihan velttona. Kun olimme veljeni luona käyneet, päätettiin mennä viikkiin lopettamaan Cassu. Meillä oli mummin toinenkin koira Arttu mukana, joka ei tuntunut tajuavan mistään mitään. Niinkun yleensä, sitä kiinnosti vain ruoka ja pallot silloin tällöin. Cassu oli näistä koirista se fiksumpi ja oikeesti jopa ymmärsi jotain. Jos Arttu olisi lopetettu ensin niin Cassu olisi huomannut sen heti, toisin kun Arttu ei huomannut yhtään mitään ettei toista koiraa enää ole.

Tai tietenkin se nyt jotenkin sen huomasi, olihan se vähän allapäin, mutta Arttu ei ollut niin tarkka kun Cassu. Aina lenkeilläkin jos Cassu käveli edellä niin se odotti Arttua, ei se ikinä mennyt mihinkään ilman "veljeään". Artun tassut piti pestä paljon tarkemmin kun Cassun jos oli kuraisempia säitä niin Cassu aina nätisti odotti pyyhkeen päällä, että Arttu on valmis.



Olin silloin aika pieni kun Cassu tuli mummille. Alunperin se oli ukkini uuden naisystävän koira, mutta kun hän ja ukki kuoli niin mummi otti sen. Ei ollut helppoa Cassun kanssa moneen vuoteen, sai taistella jatkuvasti. Cassu oli tottunut vapaana juoksenteluun ja jatkuvaan haukkumiseen muiden ikkunoiden alla. Ei Cassu ollut koulutettu koira ollenkaan ja hyvä jos siihen sai edes koskea. Tai niin ainakin muistelen, että siihen koskeminenkin oli haastavaa.

Viimevuosina se oli niin pehmolelu koira, toki aina välillä tuli niitä hetkiä jolloinka Cassun teki mieli vähän näykkästä. Niinkun kuvasta näkee niin sen hampaat oli ihan mutrulla ja aina jäi tolla tavalla esiin ja oli se jo hieman sokeekin. Alkoi olemaan ihan höperö koko koira, haukkui itsekseen katsoen seinää pimeässä huoneessa. Ja se oppi tunnistamaan herkkukaapin niin siellä se aina istu ja haukkui kun sillä oli tylsää ja halusi huomiota ja herkkupaloja.



Vieläkin alkaa itkettämään kun Cassua mietin tai varsinkin sitä lopetuspäivää. Se hetki kun lääköri kuuntelee onko sydän jo pysähtynyt ja sanoo, että nyt seon poissa keskuudestamme niin on pahin lause mitä voi kuulla. Cassu vaan näytti nukkuvan niin sikeesti.

Kun sieltä viikistä lähettiin niin tultiin takasin kotiin hautaamaan Cassu meidän pihaan. Se rakasti aurinkoa niin laitettiin se aurinkoiseen paikkaan lepäämään. Mummi kertoi, että siellä mökillä juuri kun he olivat lähdössä niin Cassu oli alkanut vetämäät itseään metsää kohti, eikä millään halunnut lähteä sieltä.

Eikö se ole niin, että kun koira on huonossa kunnossa ja on "kuolemaisillaan" niin ne haluaa olla rauhallisessa paikassa ja yksin? Vai onko se vaan jotain leffa humppaa mistä oon saanu sellasen kuvan.


<3


Tämän pitkän ja surullisen päivän jälkeen vihdoin päästiin lähtemään enää yhden koiran kanssa Tamperetta kohti.

Tätä kirjottaessa monesti tuli kyyneleet silmiin, näin vuodenkin jälkeen tuntuu niin pahalta. Joillekkin koira on vaan koira, mutta mulle se on enemmän kun koira! Oon monesti sanonu mun poikaystävällekkin, että jos meillä ois koira se menis hänen edelleen. :D Koirat on ihan liian lähellä mun sydäntä, leffatkin missä koirat kuolee niin saa mut vollottamaan! (Hachiko ja Marley & Me on pahimmat)


​- Maria

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229