Tämän piti tulla jo aikaisemmin tänään, mutta ollut koko ajan vain menossa ja tekemässä kaikkea niin en ole ehtinyt. Ja olin unohtanut jo, että kuukausi vaihtui! En ole edes tajunnut kuinka nopeasti aika on mennyt.

Kuukaudet ovat vain vierähtäneet silmänräpäyksessä kun olen tämän harrastuksen löytänyt. Musta tuntuu, että olen juuri viime viikolla aloittanut marraskuun tekemisen, mutta nyt ollaankin jo joulukuussa!

Olen koko kuukauden odottanut joulukuun täyttelyä ja ensivuoden bujo suunnittelua. Jos olet yhtään kiinnostunut askartelusta, piirtelystä, aikatauluttamisesesta tai jostain muusta mihin tarvitsee kynää ja paperia, niin todellakin suosittelen bujoilua. Mikäli haluat siis käyttää siihen aikaa tehdä kaikesta ihan oman näköisesi.

Odotan jo innolla ensi vuotta, mutta nyt en halua tehdä sitä ennen kuin saan teiltä teema idean tammikuuta varten.

Oisko sinulla heittää joku idea mitä voisin lähteä tammikuussa toteuttamaan?


​- Maria

Tykkää-merkinnät

Kommentit


Siis wau, olen edelleen ihan häkeltynyt kuinka ihanasti eilinen tekstini on otettu vastaan. Kuinka olen saanut niin monet lukemaan sen, jakamaan, kommentoimaan ja laittamaan minulle viestiä.

Minua jännitti ihan ääriimäisen paljon julkaista se koska olen jo aikaisemmin tehnyt yksinäisyyteen liittyvän postauksen. Heinäkuussa 2017. Silloin sitä ei otettu niin hyvin vastaan, minkä sinänsä ymmärrän. Kirjoitin sen silloin ehkä enemmän vihan kun tunteiden piikkiin. Sain silloin myös hieman negatiivista palautetta kuinka huonosti olin itseni ilmaissut. Siksipä en ollut yhtään varautunut näin hulluun määrään lukijoita ja viestejä! Tai varautunut viesteihin ollenkaan.

Hiki vain valui kainaloissa ja kädetkin tuntui ihan tahmaisilta. Suljin jopa ihan silmät ja painoin julkaise nappia, en halunnut nähdä sen tapahtuvan. Eikä mennyt kauaa kun yks kaks puhelimeni suorastaan räjähti ilmoituksista. Sain paljon viestejä omista kokemuksista, minun rohkeudestani julkaista jotain noinkin suurta ja arkaa aihetta, tsemppi viestejä ja palautteita kyseisestä tekstistä. Ja saan edelleenkin. Puhelin vain pärissyt koko päivän.



Sain viestejä jopa henkilöiltä keiden kanssa en ole ollut yhteyksissä niiiiiin pitkiin aikoihin. Joistakin heistä huokui jonkinlainen "feikkyys", en tiedä miksi minulla tuli sellainen olo, mutta jostain syystä vain tuli. Tekstissänihän oli ideana, että menisi juttelemaan jollekin keheen ei ole ollut yhteyksissä pitkään aikaan vaikka olisi ollut tarkoitus. Ja niin kyseiset henkilöt tekivätkin, mutta ehkä se feikkyyden tunne tuli heidän puhetavasta aloittaa keskustelu ja lopettaa se myös todella lyhyeen.

No mutta kuitenkin, kiitos! En ollut uskoa silmiäni eilen illalla kun lukijamäärät vain nousi ja nousi ihan silmänräpäyksessä, muutamakin sata sattoi ilmestyä ihan minuuteissa. Minulle se on iso juttu kun numerot muuttuu neli numeroisiksi ja vain jatkaa nousuaan. Joillekkin kaksi tai kolmekin tuhatta saattaa olla ihan arkipäivän juttu, mutta minulle se on todella iso asia. Tuntuu kun olisin tehnyt jotain aivan uskomattoman siistiä ja suurta kun yhtäkkiä onkin niin moni lukemassa MINUN juttujani.

Viime yönä en halunnut edes mennä nukkumaan, halusin vain seurailla nousua ja lukea teidän viestejä. Julkaisu vaiheessa olin ihan paniikissa, mutta heti ensimmäisten viestien jälkeen minulle tuli tunne, että olen tiputtanut ison lastin harteiltani lopullisesti pois. En voisi kiittää teitä edes niin paljon kun haluaisin, mutta tämä merkitsee minulle ihan super paljon.

Arvostan teidän JOKA IKISEN aikaanne mitä olette lukemiseen käyttäneet ja etenkin erikseen viestiä laittaneille, kiitos.



Halusin julkaista muutaman eniten mieleenpainuvimmat viestit. (olen saanut luvan heiltä)

Tänä aamuna sattumalta heräsin super aikaisin ja minulle tuli tunne, että en ole julkaissut mitään tai saanut viestejä ja kaikki olisi ollut vain unta. Minun oli ihan pakko avata silmät kunnolla ja tarkistaa tilanne puhelimeltani ja tottahan se oli. En voinut enää jatkaa uniani kun olin niin innnoissaan. Jäin sänkyyn seurailemaan lukijoiden nousua ja vastailin viesteihin. En ole varmaan aikoihin ollut näin iloinen mitä olen nyt. Kaikki tämä ihana tunne sisälläni on teidän ansiota.

Anyway, haluan kiittää teitä kaikkia ihanista viesteistänne ja erityisesti haluan kiittää tästä ihanasta vastaanotosta. Ollut ihan super ihanaa lukea teidän viestejänne ja jutella teidän kanssanne. Koko ajan tulee vain lisää, joten nyt lopetan tämän kiittelyn tähän ja menen vastailemaan uusimpiin kommentteihin ja viesteihinne.

Mutta enne sitä kuitenkin haluan kiittää eniten miestäni, joka on ollut kanssani tässä blogi hommassa mukana ihan alusta asti. Hän on aina uskonut minuun ja jatkaa uskomistaan.

❤️


Kiitos vielä! Lupaan, että oli viimeinen kiitos...


​- Maria

Tykkää-merkinnät

Kommentit


Oon huomannut, että viime aikoina mun blogissa on ollut vähän sellainen negatiivinen tunnelma tekstien suhteen. En ole jaksanut keskittyä sisältöön sen tarkemmin ja olen vain tehnyt "jotain". Tullut välillä vähän sellainen pakotettu olo, että nyt on pakko keksiä äkkiä jotain tai olen vertaillut itseäni muihin bloggaajiin. En ole ollut tyytyväinen omaan kädenjälkeen ja on tullut lopulta todella hällä väliä tunne. En halua pitää blogia itselleni minkäänlaisena stressin aiheena tai ottaa siitä mitään paineita, kun en sitä työkseni tee enkä ole tähänkään asti pitänyt sitä kun vain pienenä harrastuksena itselleni! Kuitenkin jatkossa yritän keskittyä positiivisempiin tekesteihin, eli en julkaise mitään mikä ei mielestäni ole muille kivaa luettavaa.



Tämä postaus kuitenkin on hieman totisempi. Haluaisin jälleen puhua yksinäisyydestä kun viime yönä sattumalta törmäsin facebookin kautta erääseen uutisartikkeliin, joka käsitteli nuoren naisen yksinäistä elämää. Sitä hetken luettuani havahduin siihen, kuinka minulla on TÄYSIN samanlainen elämä kuin hänellä. Hetken jo luulin, että artikkelissa puhutaan minusta minun tietämättäni. Ainoa asia mitä artikkelissa erosi minun elämämästäni oli, että en ole tällä hetkellä edes töissä. Olen todellakin jumittunut kotiin neljän seinän sisälle Netflixin ääreen. Monet illat olen istunut kynttilän valossa ja tuijottanut tunti kaupalla töllöä ja havatunut jonkin ajan päästä siihen kun Netflix itse kysyy, että olenko viellä siellä.


Artikkelissa puhuttiin, että kyseisellä naisella on poikaystävä kenen kanssa hän asuu, mutta kuitenkin on yksinäinen. Ei se kumppani tuo sitä mitä kaverisuhteet tuo. Mitä jos haluat mennä viettämään tyttöjen (tai poikien) iltaa, varata pöydän ravintolasta ja vain nauttia seurasta. Ei se onnistu jos on vain oma kumppani ja yksi tai kaksi "olematonta" ystävää, ketä näet muutaman kuukauden välein parin tunnin verran.

Tosiaan kun facebookissa tähän artikkeliin törmäsin, kun oli siellä sis jaettu. Niin selailin niitä kommentteja siellä ja törmäsin muutamaan sellaiseen missä naurettiin ja tägäiltiin kavereita ja kommentoidaan, että "löysin sun elämän uutisista" tai jotain vastaavaa. Mielestäni tuollaisella ei kuuluisi pelleillä. Joillekkin yksinäisyys voi johdattaa ihan vakavaankin masennukseen! Pahimmassa tapauksessa itsetuhoisuuteen tai johonkin muuhun hirveään tapaukseen.

Itse tätä yksinäisyyttä kun koen päivä toisensa jälkeen niin tiedän todellakin miltä se tuntuu. Olen myös muuttunut tämän työttömyyden ja yksinäisyyden aikana todella introvertiksi. Sosialisoituminen vie minulta todella paljon energiaa ja seuraavat päivät ovatkin sitten pelkästään akkujen lataamista varten. Harmittaa kun en ollut ennen sellainen vaan saatoin helposti montakin päivää putkeen hengailla uusien ihmisten kanssa ja mielelläni olin ulkona muiden kanssa kun kotona.

Aina välillä mietin miksi en saa mitään aikaan, miksi en vain keksi itse jotain järkevää tekemistä, miksi olen niin jumittunut kotiin sohvaperunaksi. Yksi syy ainakin on se, että en mene mihinkään yksin, mutta muuten en vieläkään tiedä miksi. Sen kuitenkin tiedän, että minun elämässä ei ole mitään päätä eikä häntää. Ei minulla ole ketään kenelle soittaa tai ketään joka minulle soittaisi. Omat vanhemmat, mummi, täti, miesystävä ja 1 ainoa kaverini on minun elämässäni ne ihmiset keiden kanssa puhelimessa puhun tai viestittelen.


"Kenenkään elämä ei ole niin kiireinen, etteikö ehtisi yhtä viestiä laittamaan."

Tästä on jo varmaan pari vuotta aikaa kun näin erästä ystävääni, käytiin syömässä ja hengailtiin toistemme kanssa muutaman tunnin verran. Ruokailun yhteydessä puhuimme minun yksinäisyydestä ja hän kommentoi vain, että "No sulla on poikaystävä, eikös se vai riitä?". Tiedättekö kun ei se todellakaan riitä! Itse olen jo hyväksynyt...tai ainakin osittain hyväksynyt tämän yksinäisyyden kun en halua jatkuvasti muita riivata omilla ja samoilla murheillani. Välillä tulee tietysti omanlaisia romahduksia kun ei mikään työpaikka nappaa ja ystäviä ei juurikaan ole.

Onhan minulla muutamia "ystäviä" keitä näen vain silloin kun itse laitan viestiä ja saamme sovittua jonkinlaisen yhteisen ajan kerran tai kaks vuoteen. En minä aina jaksa olla se joka ottaa yhteyttä ja yrittää viimeiseen asti. Minulle tulee siitä ei haluttu olo kun ei ikinä kuulu takaisinpäin mitään. Monestikkin olen laittanut viestiä ja saanut vastauksena, että ilmoitan myöhemmin eikä sitten ole kuitenkaan ikinä ilmoittanut. Ei sitä välttämättä aina muista mikä on kyllä ymmärrettävää, mutta kun se tapahtuu joka ikinen kerta niin ei se tunnu enää mukavalta eikä uskottavalta. Olen ottanut tämän ja sen toispuoleisen yhteydenoton puheeksi, mutta eipä ne ole juurikaan muuttanut tilanteita mihinkään suuntaan.

En halua ketään tuomita mistään, kaikilla on omat oneglmansa ja aikansa, eikä aina vain ehdi. Ei sille mitään voi, mutta kenenkään elämä ei ole niin kiireinen, etteikö ehtisi yhtä viestiä laittamaan. Oli se sitten viestiin vastaaminen, tapaamisen peruminen tai vaikka kuulumisten kysyminen.

Enkä tarkoita, että viestiä pitää nyt jokaiselle lähteä laittamaan. Vaan sellaiselle henkilölle kenen kanssa olette puheväleissä, mutta ette ole jutelleet pitkään aikaan vaikka välillä se mielessä olisikin käynyt.



Välillä olen jopa kateellinen miehelleni kun hänen puhelimensa piipittää jatkuvasti viestiä viestin perään. Minulla se piipittää vain nettikauppojen alennuksista. Olen viimeaikoina selaillut instagramissa uusia ihmisiä keiden kuvia kommentoida, jotta saisin edes jonkinlaisia ilmoituksia kun niihin vastataan. Kuulostaa todella surulliselta nyt kun sen sanoin ääneen...WAU.

Mutta niin hiljaista minun somessa ja ylipäätään yhteydenoton puolesta on.

Kaikista pahimmat iskut vasten kasvoja tulee yleensä merkkipäivinä jolloinka ystävien kanssa keräännytään yhteen ja nautitaan toisten seurasta ja pidetään hauskaa. Viimeisin kova isku oli minun synttärit kun olin kutsunut monia ja varannut ravintolasta ihan pöydänkin. Kuitenkaan suurin osa ei vaivautunut edes vastaaman soittoihin tai viesteihini, että missä päin on tulossa vai onko tulossa ollenkaan. Lopulta kun oma veljeni, ystäväni, mieheni ja hänen puolelta minulle läheiset ihmiset oli saapunut ja olimme jo saaneet ruoatkin pöytään niin saan soittoja, että monelta pitikään olla siellä ja missä. Kyllä se itseäni loukkasi todella paljon, enkä halunnut enää edes heitä paikalle kun kehtaakin luvata ja H-hetkellä ei sitten vastatakkaan mihinkään. Tai sitten vastataan ja sanotaan, että nyt on huono hetki, laitan viestiä myöhemmin.

Miltä sinusta itsestäsi tuntuisi kun olet odottanut sitä yhtä ainoaa päivä vuodessa jollonka ystävät kokoontuvat sinua varten ja suurin osa jättääkin tulematta/ilmoittamatta, että ei tule. Ei varmastikkaan kovin kivalta.


"Ei edes kuulumisia vaivaudu kyselemään."

Minulla asuu eräs ala-asteen yksi parhaimmista ystävistä ulkomailla ja häntäkin olen nähnyt enemmän vuoden aikana kun näitä suomessa asuvia ystäviäni, joita en näe ellen ota itse yhteyttä. Enkä tiedä osaanko varsinaisesti kutsua enää heitä ystäviksi, kun en edes enää tunne heitä. En tiedä mitä heidän elämäänsä kuuluu ja onko jotain suuria muutoksia tullut. Aina välillä vaihdetaan kuulumiset jos olen sattunut kommentoimaan jotain esim insta storya. Eipä oikein muuten, mutta olen jo oppinut elämään sen kanssa ja vähitellen jo elämään irti näistäkin tuttavuuksista. Ei mikään ystävyys ole tervettä jos yhteydenotot on vain toispuoleisia ja ei edes kuulumisia vaivaudu kyselemään.

Sellaisiakin tapauksia on ollut kun olen kysynyt, että nähtäisiinkö päivänä X ja vastauksena on, että joo ei pitäisi olla mitään. Ennen päivää X ei ole ollut mitään muutoksia suunnitelmiin, mutta kyseisen päivän tullessa onkin muutoksia tullut tosta noin vaan jonkin toisen kaverin kanssa. Eikös se meidän tapaaminen ollutkaan sinulle mikään suunnitelma? Ehkä näissäkin tilanteissa on ollut suunnitelmia jo jonkin aikaa eikä ole vain muistanut, mutta kun ei niistäkään ole mainittu mitään vaan sanottu vain, että tapaakin erään toisen. On se mielestäni aika törkeää ja tälläisissä tilanteissa olen saattanut romahtaa taas ihan täysin, kun kerrankin saisi laittautua ja nauttia muidenkin kun miehen ja hänen kavereiden seurasta.



"Minulta jää koko nuoruus kokematta kun olen niin paljon yksin."

Muistan vielä joskus teininä kun puhelimeni pärisi koko ajan niin, että joskus jouduin jopa laittamaan lentokonetilan päälle tai ottaa ilmoitukset kokonaan pois käytöstä kun häiritsi niin paljon. Nyt taas kaipaisin niitä aikoja ja rehellisesti sanottuna jopa isällä ja mummillani pärisee puhelimet enemmän kun minulla!

Olen monesti miettinyt, että johtuuko se yksipuolinen yhteydenotto siitä, että minä en juo alkoholia niin minua ei haluta illanviettoihin edes kysyä mukaan. Vai siitä, että olen hiljaisempi kun muut. Joka ikinen kerta kun olen jossain porukassa mukana niin myönnän, että en ole niin puhelias kun ehkä pitäisi, mutta ette arvaakkaan kuinka iloiseksi tulen siitä, että minut on ylipäätään kutsuttu kylään! Nautin niistä hetkistä enemmän kun osaisikaan kuvitella. Se on vain viimeaikoina aikamoista totuttelua taas yhtäkkiä olla jossain porukassa mukana, kun ei ole tottunut enää yhteydenottoihin ja ryhmässä hengailuun.

Sekin on niin totta, että vanhemmiten uusia ystäviä ei noin vain tupsahtele eteesi. Olen muutamaan otteeseen somen kautta tutustunut ihmisiin, käynyt kahvilla ja tapaillut muutaman kerran, mutta nekin jostain syystä on jäänyt kokonaan.

Joskus minusta tuntuu, että minulta jää koko nuoruus kokematta kun olen niin paljon yksin eikä ole niitä porukoita missä pitää hauskaa. Yhtenä unelmanani olisi järjestää ystävien kesken jonkinlainen jokavuotinen perinne, joka siis tietenkin toteutetaan aina. Esim. joku ulkomaanmatka tai jokin muu sellainen minkä jaksaisi joka vuosi kokea uudestaan!



Ja syy miksi jaan uudestaan yksinäisyyteen liittyen postauksen on, että mielestäni yksinäisyys on lisääntynyt viime vuosina ja tuntuu, että liiankin moni kokee olevansa yksin. Sitäkin voi olla niin monenlaista. Ihan kokonaan yksin olemista, ilman kumppania, porukasta ulos jääminen silloin kun hengaillaan yhdessä tai kuten esimerkiksi minun tapaukseni.

Joka ikinen ihminen kaipaa jonkinlaista läheisyyttä, ehkä ei koko ajan, mutta tulee kausia jolloinka kaipaisi juttuseuraa ja läheisiä ympärilleen.



"Olen unelmoinut yllätys synttäreistä. Kuulostaako se lapselliselta?"

Minulla aina pienempänä oli tapimusta tuputtaa itseäni muiden seuraan tai en vain millään halunnut lähteä kotiin. Yritin monesti aina keksiä tekosyitä tai lisää tekemistä, etteikö tarttisi lähteä kotiin. Olen aina ollut todella läheisriippuvainen ja olin valmis tekemään vaikka ja mitä toisen eteen, mutta en ole ikinä kokenut, että joku muu olisi valmis tekemään minun eteeni mitään.

Olen myös aina unelmoinut yllätys synttäreistä, esimerkiksi ensivuodelle kun täytän 20. Kuulostaako se ehkä hieman lapselliselta? - En tiedä, mutta kun en ole ikinä kokenut mitään sellaista missä olisi paljon ystäviäni paikalla vain minun takia. Ja olisi vielä tehnyt töitä sen suunnitteluun ja käyttänyt paljon aikaa. Välillä kun selailen jotain instagramia tai facebookkia missä "herkkiä" videoita ystäviä tai läheisiä koskien niin alan helposti pillittämään sen takia, että en itse omista sellaisia ihmisä ympärilläni. En niinkään sen videon takia vaan oman elämän takia.



Haluan tähän loppuun sanoa ison kiitoksen, että olet lukenut tänne asti. Minulla olisi yksi toive, kyllä juuri sinulle. Muista ottaa yhteyttä siihen ystävääsi jos huomaat, että hän on yleensä ollut se joka ottaa yhteyttä. Ota kaikki aina mukaan jos olette porukassa.

En tiedä onko tämä mahdollista koska meitä yksinäisyyttä kokevia ihmisiä on niin paljon, että lähes mahdotonta. MUTTA mielestäni olisi ihanaa jos voisi tehdä jonkinlaisen WhatsApp ryhmän tai jonkin muun vastaavanalaisen missä voisi tutustua muihin ihan eri paikkakunnilta ympäri Suomea. Eri ikäryhmien keskustelu ryhmiä olisi ihana perustaa niin oikeastikkin ihmisiet voisi saada oman ikäisiään ystäviä tai edes juttuseuraa.

Minulle saa myös tulla ihan henkilökohtaisesti juttelemaan esim jos olet joskus kokenut itsesi yksinäiseksi.

(esim instagram @ mariaviljanenn)


(Uutisartikkelin voit lukea tästä .)

Kuvat instagram @ alxhorn


​- Maria

Tykkää-merkinnät

Kommentit