KILPACHEERLEADING 2011-2021

Muutoksen tuulet puhaltaa meikäläisen elämässä ja pakko sanoa heti alkuun, et piruvie jännittää tällä hetkellä kirjottaa tätä tekstiä! Oon viime aikoina uinu ihan huolella oman mukavuusalueen ulkopuolella ja avautunu totuttua enemmän omasta ajatuksen juoksusta tuolla instagramin puolella. Nyt rysäytetään kertarykäyksellä kymmenen vuoden pohdinnat tänne kaikkien silmäruuaks. Jännittää, mut tuntuu niin tärkeeltä tehdä tää, koska päätös lopettamisesta on henkilökohtasesti mulle hirmu suuri ja tuntuu ajatuksena niiiin ihanalta koota yhteen omia muistoja ja muistella mistä kaikki onkaan saanut alkunsa. Lähtökohtasesti siis tarkotus on pistää ns purkkiin oma urheilu-ura, mutta ihana juttu, jos saat mun tarinasta jotain inspiraatiota sun omaan elämään. <3

Edessä on tilanne, jossa kliseisesti yks ovi sulkeutuu ja toinen aukeaa. Oven sulkeminen on ehkä raskain asia, jota oon tähänastisessa elämässä joutunut tekemään ja tulee varmasti olemaan myös yks raskaimmista. Reilu kymmenen vuotinen urheilu-ura kilpacheerleadingin parissa tuli päätökseen SM-kilpailuihin, jotka kilpailtiin viikonloppuna. Päätös on sydäntäsärkevä, sillä missään vaiheessa kymmenen vuoden aikana rakkaus lajiin ei ole sammunut. Silti tunne lopettamisesta on ollut vahvana mielessä.

Miksi sitten haluan lopettaa?

Oon kunnianhimoinen tyyppi. Oon aina ollut. Mulla on melko paljon unelmia ja tavoitteita. Osa liittyy omaan urheiluun ja osa uraan valmentajana. Oon myös tyyppi, joka kiinnostuu herkästi uusista haasteista ja haluais olla kaikessa mukana. Oon myös samalla se tyyppi, joka ei osaa aina päästää irti. Se piirre on ajanut pariinkiin kertaan uupumukseen ja kantapään kautta oon oppinu, etten pysty olemaan kaikessa mukana täysillä. Enkä myöskään oo se tyyppi, joka haluaa antaa itestään vaan murto-osan, vaan haluan antaa kaikkeni. Tää on ollu oikeesti yllättävän haastava palapeli, kun työura sekä oma urheilu tapahtuu saman katon alla saman lajin parissa. Oon valmentanut vuodesta 2013. Ensimmäiset vuodet meni täysin vapaaehtoisena palkattomasti. Tein valmennusta täysin rakkaudesta lajiin ja ihan valtavasta intohimosta käsin. Tänäpäivänä valmennan työkseni, mutta edelleen intohimosta ja rakkaudesta käsin. Tuntuu käsittämättömältä ajatukselta sanoa se ääneen. Viimeisten parin vuoden aikana oon löytäny valmentamisesta ihan uuden ulottuvuuden. Mun silmät on auennut ihan erilaiselle tavalle nähdä itseni valmentajana ja rohkeus toteuttaa omia unelmia on alkanut. Mun pitkäaikainen haave on ollut se, että oman uran päätyttyä haluan valmentaa aikuisten edustusjoukkuetta täällä Turussa. Itse naisten edustusjoukkueessa urheilevana haave on tietysti vain haave siihen saakka, että oma urheilu päättyy.

Nautin treenaamisesta niin paljon, mutta huomaan urahaaveiden kallistuvan hetki hetkeltä tärkeämmäksi omassa vaakakupissa. Ajatukseen lopettamisesta oli aluksi vaikea suhtautua, kun ainoa syy miksi Turkuun alunperin muutin oli se, että pääsen urheilemaan täällä. Miksi mä sitten asun täällä, jos en urheile? Meni hetki tajuta, että en mä enää pian 24-vuotiaana motivoidu samoista asioista, kun 18-vuotiaana. Kannan nykyään erilaisia arvojakin kuin sillon ja nään elämän ihan erilaisten lasien läpi. On ihan ok, että ajatukset muuttuu ja unelmia on muidenkin asioiden parissa, kun urheilun. Kaikesta surusta ja haikeudesta huolimatta päätös tuntuu niin oikealta. Elin todella pitkään cheer edellä ja tein isoja uhrauksia, jotta oma urheilu olisi mahdollista Oon ollu just se tyyppi koulussa joka jätti menemättä juhliin treenien takia ja työpaikalla se, joka ei saapunut firman pikkujouluihin vaan oli treenaamassa. Muutettu on toiselle paikkakunnalle lajin perässä ja työpaikkaakin on vaihdettu omalta alalta cheerin takia. Nyt on kuitenkin tullut aika toteuttaa muitakin unelmia, jotka odottelee jo toteuttamistaan. Käsi sydämellä totean, et omalle urheilu-uralle ja tän lajin harrastamiseen oon antanut ihan kaikkeni. Mitään ei jäänyt hampaankoloon. Tottakai olisin voinu kehittyä vielä paremmaksi urheilijaksi, mutta sillonhan en lopettaisi koskaan. Tässä lajissa kun ei taida koskaan tulla valmiiksi. Mua lohduttaa niin paljon ajatus siitä, että vaikka on ollu vaikeita treenejä ja ajanjaksoja niin ei oo takana yhtiäkään treenejä, kun en olis antanut kaikkeani mitä sen hetkisillä resursseilla on annettavaa. Tavoite siitä, että "treenaa joka ikiset treenit niin, ettei sitten myöhemmin harmita olisinko voinut tehdä jotain paremmin" on toteutunut mielestäni hyvin ja oon siitä ylpeä.

Mitäs kaikkea tähän kymmenvuotiseen on sitten mahtunutkaan?

2011 & 2012

2011 helmikuussa ei tienny pieni Pinja 13v mitä kaikkea eteen onkaan tulossa, kun asteli Hämeenlinnan lyseon koulun liikkasaliin. Mun eka joukkue, jossa alotin oli HCT Fire ja meitä taisi olla joukkueessa hiukan vajaa kymmenen. Ekoissa treeneissä rakastuin heti stuntteihin ja ne tuntu ihan super jännittäviltä. Mun stunttipaikka oli nousija ja sitä paikkaa tulikin sit tehtyä aina vuoteen 2020 saakka. Itse taidoista ei muistu mieleen paljoakaan, mutta päällimmäisenä mielessä on se miten paljon rakastin käydä treeneissä. Haaveet menestyksekkäästä cheerurasta heräili jo heti alkuajoista saakka ja aikamoisen iso kilpailuhenkisyys nosti myös päätään alusta saakka. Yks piirre mistä oon itessäni ylpee on se, että miten hyvä joukkue-urheilija oon ollu pienestä saakka. Vaikka halusin olla joukkueen paras ja taitavin, muiden kannustaminen on ollu ihan tosi tärkeetä mulle ja oon aidosti aina iloinnu muiden onnistumisista. Ekassa näytöksessä valmentajat palkitsikin mut "vuoden tsemppari" palkinnolla.

Harrastaminen ei aina ollu maailman helpointa vuoden 2011 aikana, kun joukkueen koko oli aika pieni. Muutama muisto on jäänyt hetkiltä, jolloin saavuin treeneihin, eikä muita mun lisäkseni tullut paikalle. Pitkän treenimatkan takia jouduin paljon tilanteiden sattuessa odottamaan, kun kyyti ei välttämättä heti päässyt hakemaan. Niinä hetkinä arvokkaaksi muistoksi on jäänyt kuitenkin valmentaja, joka jäi mun kanssa odottamaan ja keskustelut, joita käytiin kahdenkesken on painunut sydämeen. Jotenkin luulisi, että intohimoisena treenaajana hajanainen joukkue olisi laskenut motivaatiota, mutta se itseasiassa sai mut haaveilemaan entistä enemmän jostain vielä paremmasta.

2012 keväällä lähestyi ekat kisat joukkueen kanssa. Jostain syystä meidän kisailmoittautumisessa meni joku asia pieleen, eikä meitä saatu ilmoitettua ajoissa. Se oli kova paikka koko joukkueelle, mutta päästiin onneksi silti lähtemään kisoihin esiintymään. Kokemus oli silti mulle ekat kilpailut ja päivä oli super hauska ja vietettiin koko päivä yhdessä joukkueen kanssa. Vuoden ehdoton ykkös motivaatiota boostaava asia oli Mikan ja Mijan treenivlogien katselu youtubesta ja heidän matkansa seuraaminen kohti MM-kilpailuja. Sillon syttyi haaveet sekajoukkueesta ja maailman siistein juttu oli, että pääsin vielä vikoina junnuaikoina harjoittelemaan valmentajan pyynnöstä paristuntteja seuran sennujoukkueen miesten kanssa. Lajista oli tullu mulle ihan super rakas ja hyvästä treeniasenteesta valmentajat palkitsi mut kauden päätteeksi "vuoden treenaaja" palkinnolla.

2013

2013 siirryin sennuihin HCT Dynamiteen ja ei jumpe, kun uudet jutut jännitti! :D Pääsin vasta sennuissa kunnolla harjoittelemaan ekoja suorien käsien nostoja ja basketteja. Vuoden aikana joukkueeseesta lopetti tosi moni ja joukkue oli tosi hajanainen. Alotin myös cheerin ohelle cheertanssin harrastamisen seuran tanssijoukkueessa. Tanssi ei ollut ihan tämän päivän cheertanssia vaan toiminta painottui lätkäpeleihin. Olin tolloin kuitenkin vasta 15-vuotias niin valmentajien päätöksestä en saanut osallistua vielä peleihin. Kesällä otettiin cheerin puolella ohjat omiin käsiin (:D) ja perustettiin parin kaverin kanssa Hämeenlinnalaiseen jefuseuraan Huskiesiin oma cheerjoukkue. Nuorille tytöille oli kivaa, kun sai ihan ite päättää mitä ja millon treenataan. Alettiin yhdestä stunttiryhmästä kasvattaa joukkuetta ja ilman valmentajaa treenaaminen aiheutti kyllä paljon draamaa ja kiusaamista joukkueen sisällä.

2014

2014 vaihtuessa saatiin meidän omaperustamalle joukkueelle valmentaja, joka lähti viemään toimintaa eteenpäin. Kesällä päästiin jenkkifutis peleihin esiintymään, mikä oli yllättävän hauskaa. Pääsin tässä joukkueessa myös tekemään ekoja kolmikerroksisia pyrtsejä, jotka oli jo sillon ihan mun lemppari juttu treeneissä. Taisin tehdä sekä ylintä, että puolväliä. Loppukesästä saatiin tietää syyskauden harjoitusvuorot ja ne osus niin pahasti päällekkäin omien valmennusten kanssa toisessa seurassa ja päätin lopettaa harrastamisen jefuseuran alla. Valmentamisesta oli tullut sillon tosi tärkeä asia mulle, eikä harrastaminen siinä joukkueessa tuntunut enää niin kivalta. Tanssi kuitenkin jatkui ja loppusyksystä 17v synttäreiden jälkeen pääsin peleihin. Tykkäsin siitä tosi paljon, mutta jaksoin sitä vaan sen yhden lätkäkauden eli vuoden 2015 kesään.

2015

2015 palasin häntä koipien välissä takasin kasvattiseuran cheerjoukkueeseen, joka oli yhdistetty junnu ja sennujoukkue, koska sennuja ei riittänyt siihen aikaan omaksi joukkueeksi. Kesällä pääsin esiintymään tanssijoukkueen kanssa Summer Up festareilla, mikä olin sillon ihan sika siisti ja cool juttu. Vuosi 2015 on kyllä tosi hämärän peitossa, eikä vuodesta oo jäänyt ihan hirveen paljon jostain syystä muistoja hyvässä eikä pahassa. Ehkä päällimmäinen ajatus on se, miten olin parin vuoden aikana kovasti yrittänyt etsiä omaa paikkaa cheerin parissa ja kokeillut vähän kaikkea löytämättä sitä itelle sopivaa paikkaa. Olin ihan alusta saakka ollut tavoitteellisen ja menestyksekkään urheilu-uran perässä ja sellaselle tasolle ei siihen aikaan oikeen löytynyt sopivaa joukkuetta. Taisinkin jossain vaiheessa olla yhteensä kolmessa eri joukkueessa mukana samaan aikaan urheilijana.

2016

2016 vaihtuessa saatiin vihdoin pystyyn sennujoukkue, jonka kanssa lähdettiin kilpailemaan. Ekat sennukisat ja ohjelma, jossa alkoi jo olla vaikeitakin taitoja mukana. Kevät 2016 oli monella tapaa ikimuistoinen. Oman joukkueen tason nousun lisäksi omat valmennettavat nappasivat seuran historian ensimmäisen kultapokaalin kilpailuista, joka sai syttymään myös hetkellisesti sammuneen kipinän omaa urheilua kohtaan. Kevätkausi päätyi kisojen jälkeen kevätnäytökseen, jossa mut yllätettiin ihan täysin. Mut palkittiin samaisessa näytöksessä vuoden treenaajaksi sekä vuoden valmentajaksi. Kiitoksen osoituksia tuli myös joukkueelta, jonka jojona olin toiminut kauden aikana ja omat valmennettavat yllätti meidät valmentajat puheella. Olin vaan täydellä sydämellä ollut monessa mukana ja nauttinut ihan joka hetkestä sen koko kevään aikana. Jokainen palkinto tuli täytenä yllätyksenä, mutta nosti omaa kadonnutta itseluottamusta omaa osaamista kohtaan.

Kesä lähestyi ja suoritin ammattikoulun viimeisiä kursseja. Haave muutosta toiselle paikkakunnalle unelmien perässä heräili esiin realistisena ajatuksena ja kesän tullessa alkoi töiden ja asunnon haku. Mulla ei ollut mitään suunnitelmaa minne suuntaan sitä lähtisi, mutta se oli selvää, että muutto on edessä syksyllä. Sain sitten Turusta työpaikan ja asunnon ja pääsin muuttamaan syyskuussa ensimmäiseen omaan kotiin uudelle paikkakunnalle. Ensimmäiset viikot meni uuden opettelussa ja uuteen paikkaan sopeutumisessa. Cheerkausi oli täällä Turussa jo alkanut, joten edustusjoukkueisiin en vielä päässyt kesken kauden kokeilemaan. Urheilin loppukauden naisten kakkosjoukkueessa Cobrasissa ja vitsi mä rakastuin Smashiin. Oma harjoitushalli ja osaavat valmentajat oli ihan luksusta ja kisojen hopeapokaali kruunas koko ensimmäisen kauden uudessa joukkueessa.

2017

Vaihtui 2017 ja ykkös cheerunelma kävi toteen ja pääsin mukaan sekajoukkueeseen Raptorseihin. Sillon tuli monet onnenitkut itkettyä. Se mikä kuitenkin tuli yllätyksenä oli se, että muihin oli melko paljon kirittävää. Vaikka tiesin etukäteen, että joukkue on taitava niin sopeutuminen oli haastavaa. Olin tähän asti ollut aina eturivin tyttö, jolla aina isoja rooleja ohjelmassa ja osittain sivussa seisominen ja muiden spottaaminen oli iso kolaus. Periksi ei kuitenkaan annettu. Ensimmäinen kisakausi lähestyi ja kisajoukkuepaikka etenkin SM-kilpailuihin huoletti. Huoli osoittautui turhaksi ja pääsin kauden aikana heti kilpailemaan kaikkiin kilpailuihin. Viihdyin treeneissä tosi hyvin vaikka level 6 taidot jännitti ihan hirveesti. Kehityin hirveetä vauhtia vaikka pääsin tekemään tosi vähän.

SM-kilpailut tuli ja se kisojen edeltävä aika oli tosi tunteikasta aikaa ja itku oli herkässä. Olin jotenkin niin kiitollinen ja aloin hiljalleen käsittää kuinka paljon olin jo tässä vaiheessa päässyt eteenpäin. Kisapäivä ja ohjelman tekeminen matolla oli ihanaa. Onnen hetket ei suinkaan tehnyt loppua vaan palkintojenjaossa saatiin juosta hakemaan hopeamitalit kaulaan. Olin onnellisempi kuin koskaan. En pelkästään siitä, että pääsin monen vuoden unelmoinnin jälkeen hakemaan sen mitalin, vaan siitä, miten vuoden aikana pääsin altavastaajaroolista mukaan kisajoukkueeseen ja tunsin monien turhautumisten ja epätoivon hetkien jälkeen oloni huomatuksi.

2018

Seuraavana vuonna 2018 joukkue lähti edustamaan Suomea EM-kilpailuihin. Kausi oli ihana, mut samalla tosi raskas. Olin melko varma, ettei kisajoukkuepaikkaa tule tällä kertaa, mutta toisin kävi. Vuosi tuottaa mulle tosi ristiriitasia tunteita. Oli ihana heti alkukaudesta saada paljon mahdollisuuksia näyttää omaa osaamista ja kaikilla lajin osa-alueilla tuntu sujuvan tosi hyvin. Kuitenkin odottamatonta ahdistusta alkoi muodostua etenkin akroihin ja heittoihin. Jälkeenpäin ajateltuna kaikki mitä treeneissä tein sujui tosi hyvin, mutta odotukset itteeni kohtaan oli noussut ehkä liian isoiksi. Olin ihan super armoton itelleni ja oikeen mikään mitä tein ei riittänyt. Kisakausi oli kuitenkin kiva ja itse kisapäivä EM-kilpailuissa Helsingissä oli niin siisti kokemus. Nautin matolla olemisesta ihan sairaan paljon.

Kausi osoitti mulle sen, kuinka periksiantamaton urheilija mussa asuu vaikka armottomuus omassa tekemisessä oli isossa osassa omaa treenaamista.

Syksystä on tosi vaikee kirjottaa, koska sillon päätös tauolle jäämisestä alkoi ekaa kertaa pyöriä mielessä. Tavallaan olin tosi onnellinen kaikesta, mutta joku tosi suuri käsittelemätön ahdistus EM-kaudelta pyöri mielessä. Olin aika hukassa. Unelmia oli toteutettu ja kehityin koko ajan, mutta uusien taitojen treenaaminen ei tuonut enää samanlaista kivaa fiilistä. Treenaamisesta alkoi tulla pakkopullaa ja oikeastaan jokaisella osa-alueella olin saanut luotua pään sisälle ahdistusta. En kuitenkaan halunnut lopettaa, täähän on mun unelma ja se miksi Turkuun muutin? Mitä mä täällä teen, jos en urheile. Olin aika isossa umpikujassa, enkä osannut käsitellä sitä, että elämä oli muuttumassa ja omat arvot ja motivaatio asioihin oli aikuisuuden kynnyksellä alkamassa muuttua. Kisakausi meni kuitenkin pääosin hyvin ja itse kisaohjelma ja kisapäivä oli tosi kivat. Nautin esiintymisestä ja matolla oli hauskaa!

2019

Vuosi 2019 oli käänteentekevä vuosi cheerin suhteen. Kovan kipuilun jälkeen tuntu siltä, että nyt on pakko ottaa happea ja jäädä tauolle lajista. Alunperin ajatus oli, että lopetan kokonaan, enkä palaisi enää urheilijan roolissa matolle. Halusin perusteellisesti lattaa elämän prioriteetit kuntoon ja pohtia omaa tulevaisuutta. Vuosi ei missää nimessä ollut sitä parhainta herkkua ja ajatus lajin pariin palaamisesta alkoi hiipiä mieleen. Tällä kertaa asiat piti vaan tehdä eri tavalla.

2020-2021 & Royal <3

2020 palasin lajin pariin. Epävarmuudesta huolimatta se oli paras päätös ikinä. Tauko oli tehnyt niin hyvää. Jotain muutosta mä kuitenkin kaipasin siihen mistä lähdin aijemmin pois ja pyrin tällä kertaa sekajoukkueen sijasta naisten joukkueeseen. Rakastuin Royaliin heti. Yhdessä tekemisen meininki oli kohdillaan ja ilmapiiri treeneissä oli super kannustava. Vanhat möröt nousijataitoja kohtaan kuitenkin hiipi takaisin ajatuksiin, eikä nousijan paikka enää tuntunut yhtään omalta. Rohkenin ottaa valmentajien kanssa puheeksi voisinko opetella uuden stunttipaikan pohjana. Se kannatti. Treenaamisesta löytyi heti ihan uusi ulottuvuus. Pääsin hyödyntämään paljon enemmän mun omia vahvuuksia treeneissä ja yllätyin itekkin miten hyvin sopeuduin uuteen paikkaan. Itseni ylittäminen stunteissa johti parempaan asennoitumiseen myös muilla osa-alueilla ja esimerkiksi oman heikoimman osa-alueen akron treenaaminen ei tuntunut enää niin pakkopullalta. Noh, pääsin vauhtiin niin korona sotki koko maailman. Treenit meni tauolle ja se otti koville. Ekojen viikkojen aikana, kun ei päässyt treeneihin mielessä pyöri vaan ajatus, että miks just nyt. Tauko kaikkeen pisti mut kuitenkin miettimään ihan fiksuja juttuja ja lannistumisen sijaan treenaamiseen löytyi ihan uutta intoa.

Kevään jälkeen meidän seurassa siirryttiin uuteen kausirakenteeseen ja kausi loppui jo kesään. Kesän jälkeen oli uudet karsinnat, eikä ollut epäilystäkään ettenkö hakisi mukaan seuraavalle kaudelle. Motivaatio treenaamiseen oli kasvanut treenitauon aikana ja päätin, että sitku päästään taas hallille aijon olla parempi urheilija ku koskaan. Paluu hallille tuli eteen ja päästiin syksyllä treenaamaan ja kilpailemaan. Kisat oli ilman yleisöä, mikä tuntu tosi oudolta, mutta oli yks parhaista kisapäivistä.

Kevät 2021 on ollu ihan paras. Motivaatio on ollu korkeemmalla kuin koskaan vaikka alkukausi meni epävarmoissa tunnelmissa. Välillä treenattiin kotona zoomin välityksellä, välillä hallilla turvavälien kanssa ja välillä ulkona. Lopulta kuitenkin päästiin treenaamaan normaalisti ja valmistautumaan tuleviin SM-kilpailuihin kuusi viikkoa ennen kilpailuja. Kuudessa viikossa saatiin kasaan ohjelma, jolla päästiin kilpailemaan joukkueen ensimmäiset SM-kilpailut. Tuntuu ihan käsittämättömältä, miten lyhyessä ajassa koottiin ohjelma ja miten kiva ja stressitön tunnelma treeneissä säilyi ihan sinne kisapäivään saakka ja pystyttiin suorittamaan ohjelma puhtaasti kisoissa. Kaikista parasta tässä keväässä on ollut kuitenkin se miten oon nauttinut treenaamisesta ja kaikesta ajasta joukkueen kanssa ihan erillä tavalla. Mulle yhteenkuuluvuuden tunne ja hyväksytyksi tuleminen tälläsenä tyyppinä ei oo ollu itsestäänselvyys ja jotenkin aika arkakin aihe. Koko kevät on ollu yhtä kasvutarinaa ja matkaa itseeni. Niin paljon armollisuutta ja ylpeyttä omaan tekemiseen on löytänyt tiensä mun arkeen treenihallilla ja siitä oon kiitollinen. Valtava motivoituneisuus ja sitoutuminen joukkueen toimintaan toi vielä päättäreissä "vuoden motimuija" palkinnon, mikä saa mut vieläkin herkistymään. Tuntuu merkitykselliseltä, että oma palo tähän lajiin ja joukkueen kehittämiseen on näkynyt ulospäin ja siitä saa vielä kiitoksen osoituksen joukkueelta. Kirsikkana kakun päällä oma stunttiryhmä nappasi myös "vuoden stunttiryhmä" tittelin. Hyvä me :)

Pääsin toimimaan mun viimeisen kauden cheerin parissa meidän joukkueen kapteenina, mikä tuntu isolta kunnialta ja luottamuksen osotukselta joukkueelta <3 Kapteenina mulle kaikkein tärkeintä oli oman esimerkin voima mitä halusin jakaa itestäni joukkueelle. Välillä esimerkkinä oleminen tuntu raskaalta, mutta ehkä juuri se onkin suurin oppi, jonka kapteenina oon oppinut: Aina ei tarvii jaksaa. Mulla oli yhdet huonot treenit kisojen kynnyksellä ja podin siitä huonoa omatuntoa. En mä saa näyttää pettynyttä naamaa tai sanoa, että nyt ottaa päähän. Yks rakas joukkuekaveri totes mulle niissä treeneissä, että "ei sunkaan Pinja tarvii aina olla pelkkää posia" ja sen kuuleminen toi ihan hirveesti lohtua. Ehkä esimerkillisyyden ei tarvitse merkitä sitä, että jaksaa aina hymyssä suin puskea eteenpäin pelkällä posilla, vaan sitä, että uskaltaa näyttää oman haavoittuvuutensa ja antaa kaikille tunteille tilaa.

Lopputulemana

En oo maajoukkueurheilija tai Suomenmestari, mutta silti upean uran tehnyt urheilija. Itsevarmuuden ja armollisuuden kanssa paljon kamppailua käyneenä oman osaamisen kyseenalaistaminen on välillä laskenut kiinnostusta koko lajiin. Ihanat joukkuekaverit, ystävät, perhe ja valmentajat on ollut suuressa osassa kannustamassa ja muistuttamassa, että tää laji on paljon muutakin, kun ne meriitit ja yksittäiset taidot. Pienen Hämeenlinnalaisen tytön ainoa unelma oli päästä joskus SM-matolle ja saada edes yksi mitali kisoista. Se tyttö pääs monta kertaa SM-matolle, sijoittui mitalisijalle uran aikana montamonta kertaa ja pääs vielä edustamaan Suomea Euroopanmestaruus -kilpailuihin. Kaikesta edellä mainitusta hirveen hienolta kuulostavasta saavuttamisesta huolimatta, jos pitäis parhaat asiat kertoa kymmeneltä vuodelta niin sanoisin, että kaikkein parasta on ollu yhdessä vietetty aika joukkueen kanssa, mitä ei koskaan saa takaisin, mutta mikä on painettu sydämeen. Yhdessä onnistuminen ja se, kun kuulet pienen huudon "hyvä Pinja" joukkuekaverilta tai yleisön joukosta. Se kun jonkun asian tekeminen on tuntunu ihan täydeltä mahdottomuudelta ja asian eteen on ehkä vuodatettu monet turhautumisen kyyneleet ja silti saat sen taidon tehtyä onnistuneesti. Ne tunteet. Niitä en vaihtais yhteenkään mestaruuteen mitä tässä lajissa on mahdollista voittaa.

Niin kovasti haluun omalla esimerkillä näyttää sitä, että sun ei tarvii kuulua mihinkään tiettyyn muottiin ollakseks hyvä urheilija. Jos et oo uran aikana päässyt huipputasolle, voi sulla silti olla takana arvokas ja unohtumaton matka. Mä kasvoin lajin parissa lapsesta aikuiseks, enkä toivois, että mikään olisi mennyt toisin. Just nää kipuilut, epäonnistumiset ja vastoinkäymiset on tehnyt musta tän tyypin, joka täällä ruudun takana kyyneleet silmäkulmissa tekstiä kirjottelee. Oon kiitollinen, etten oo päässy helpolla. Oon kiitollinen siitä, että oon joutunut tekemään rohkeita ja pelottavia päätöksiä. Kova työ altavastaaja joukkueissa on opettanu kovan työn tärkeyttä ja sitä, että mikä vaan on mahdollista. Oon ylpeä miten monista vaikeista tilanteista oon selvinny valtavan suurella periksiantamattomuudella ja ahkeruudella. Lukuisat itsensä ylittämiset on antanut rohkeutta uskaltaa ja onnistua myös lajin ulkopuolella.

Se mihin jo alkutekstissä vähän viittasinkin niin matka onneksi jatkuu vaikka tietyt asiat päättyykin. Oon nimittäin saanut paikan Royalin valmentajana ja pääsen toteuttamaan pitkäaikaista unelmaa joukkueen valmennustiimissä. Liikutun jo ajatuksesta miten paljon tän unelman eteen on vaadittu työtä, rohkeutta ja päättäväisyyttä. Tulevaisuus näyttää mun silmissä tällä hetkellä niin kirkkaalta ja innostun jo ajatuksesta mitä kaikkea tällä joukkueella on vielä edessä. <3

❤: Pinja

Tykkää-merkinnät

Kommentit