Moikku <3 Toivottavasti sulla oli ihana viikonloppu! Mun viikonloppu meni perheen kanssa yhteistä aikaa viettäessä. Ulkoiltiin, liikuttiin ja käytettiin ihan laittoman monta tuntia lautapelien äärellä.

Oon käyttäny viime viikkoina paljon aikaa osallistumalla erilaisiin webinaareihin, joita mun ihan lempi puhujat on järjestänyt. Niiden tuomasta fiiliksestä inspiroituneena ajattelin koota yhteen muutamia mun omia kiitollisuuden aiheita, jotka on pinnalla mun omassa arjessa tällä hetkellä. Oon ollu tosi epäaktiivinen kuvien ottaja lähiaikoina niin ajattelin valikoida pari fiilikseen sopivaa kuvaa viime vuodelta. Molemmat semmosista hetkistä, jotka saa vielä tänäänkin hymyn huulille.

Vapaa-aika toteuttaa kesken jääneitä asioita. Näihin lukeutuu mm monta kuukautta sitten hankkimani kirjan aloittaminen, pitkään harkinnan alla olevaan koulutukseen osallistuminen, kodin eri nurkkien läpikäynti, yhden verkkovalmennuksen loppuun käyminen ja olohuoneen lampun hankkiminen (johon meni reilu kaks vuotta...)

Mahdollisuus itsensäkehittämiselle. Tähän liittyykin erityisesti noi mun edellä mainitut inspiroivat webinaarit, joista oon saanu mielettömän paljon iloa mun päiviin, mikä ei varmasti oo mun lähipiirille jääny epäselväksi. :D Oon myös aloittanut yhden uuden itsensäkehittämiseen tarkoitetun työkirjan lukemisen ja pohtinut mun tän hetken tavotteita ihan urakalla!

Tila pysähtymiselle ja itsepohdiskelulle. Vaikka tavoitteiden asettaminen on mulle hirmu tärkeää, ihan yhtä tärkeänä oon oppinu pitämään tässä hetkessä elämistä. Tein viikko takaperin tosi ison oivalluksen Laura Peipon luennolla. "Helposti saatamme unohtaa ne asiat, jotka meillä jo on tavoitellessamme niitä asioita, jotka meiltä vielä puuttuu". Ihan mielettömän tärkeä oivallus mulle. Vaikka on hyvä olla joku määränpää mitä tavoitella seuraavaksi, on myös hyvä muistaa, että onni on meillä tässä hetkessä. Niinsanotulla "sit ku" ajattelulla ajaudutaan vaan kauemmaksi omasta onnellisuudesta.

Puhelut ja videopuhelut. Meillä on eri joukkueissa, joissa oon mukana tapana soitella n. viikon/kahden viikon välein videopuheluita ja vitsi miten hyvä olo niistä tulee. Myös puhelut muiden ystävien ja sukulaisten kanssa piristää mua niin paljon ja oon kiitollinen siitä, että meillä on mahdollisuutta pitää yhteyttä puhelimien välityksellä ja vielä nähdä samalla toista edes ruudulta!

Mahdollisuus urheilla, liikkua ja ulkoilla. Tuntuu hassulta läpi elämän urheilleena sanoa, että mun liikkuminen on tällä hetkellä monipuolisempaa, kun varmaan koskaan. Tää tilanne on avannut mun silmiä ihan älyttömästi ja saanut liikkumaan monin eri tavoin. Oon innostunu juoksemisestakin vaikka lenkkeily on kuulunu aina yhtiin mun inhokki liikuntamuotoihin. Nautin myös urheilusta tosi paljon enemmän, kuin ennen ja oon kiitollinen siitä, että saan yhä tehdä mulle yhtä maailman rakkaimmista asioista.

Urheiluseuran tarjoama tuki ja kotitreenimahdollisuus. Oon pitänyt yhteyttä monien eri urheiluseuroissa urheilevien kavereiden kanssa ja mun kiitollisuus omaa seuraa kohtaan on super iso tällä hetkellä. Saadaan valmentajien ja seuran viikottainen tuki ja joka viikolle kattavat, tarkat ja nousujohteiset treeniohjeet. <3

Näitä vois jatkaa ihan loputtomin, mutta tässä semmoset mitä mulla on tällä hetkellä päällimmäisenä mielessä. Löydä säkin sun arjesta kiitollisuuden aiheita, niitä löytyy varmasti monia! Ihan hyvä myös muistaa, että vaikka kiitollisuuden tunteminen ja positiivinen ajattelu on etenkin tällä hetkellä tärkeää, on ihan ok tuntee niitä negatiivisiakin tunteita. Ja mitä tulee siihen, että osalla meistä on paljon normaalia enemmän aikaa käytettävänä on hyvä käyttää aika itselleen hyödyllisellä tavalla, mutta ihan yhtä tärkeää muistaa, että on ihan okei välillä myös laiskotella ja olla tekemättä mitään! Paljon pyörii nyt somessa päivityksiä (myös osittain itselläni), joissa tuodaan esille sitä miten paljon ollaan touhuttu ja saatu aikaan, joka ainakin mulle itelle tuotti alkuun ahdistusta. Muistetaan, että kaikkissa meissä supernaisissa ja supermiehissä asuu myös meidän sisäinen karvinen :D Ei aina tarvii jaksaa olla reipas. Tän illan suunnitelma oli vetää kunnon hikijumppa, mutta suunnitelma vaihtui lennosta ja päätinkin käperyä peiton alle jätskikipon ja suklaalevyn kanssa. <3

Kiitos sulle, kun tulit lukemaan tän postauksen, merkitsee mulle paljon!

Hei hei heiii! Täällä ollaan uuden blogitekstin parissa! Niinkun oon sata kertaa aijemminkin sanonut oon niiiin hetkessä eläjä ja teen lähestulkoon kaiken mitä vaan voi fiilispohjalta. Blogi ja kirjottaminen yleisesti on ollu mulle aina yks tärkeimmistä tavoista purkaa tunteita ja tyhjentää päätä. Sillon, kun tein comebackin blogimaailmaan pohdin paljon viitsinkö lähteä tekemään sellasta mihin en satasella pysty sitoutumaan ja olemaan aktiivinen. Tulin kuitenkin siihen lopputulemaan, että ihan sama! Yleensä oon tottunu olemaan kaikessa vähän sellanen "kaikki tai ei mitään" tyyppinen heppu, mut päätin jo alkuun, että tästä en ota stressiä. Oon tainnu onnistua aika hyvin. Katoin viime postauksesta olevan kymmenen kuukautta, hups. "Sen pidemmittä selittelyittä" päivän aiheeseen. Mulle tuli pari päivää takaperin iltakävelyllä ihan hirvee hinku puhua vähän kiitollisuudesta ja tärkeiden asioiden äärelle pysähtymisestä. Ne on ollu mulle itelle niin mullistavia aiheita lähiaikoina, että en malta millään olla kirjottamatta niistä teille.

Avasin aihetta pikku pintaraapasuna viime vuoden loppupuolella mun instagramissa (@pinjasiina), mutta täällä blogin puolella nyt hiukan laajemmalta näkökulmalta. Oon suorittaja. Enää en niin vahvasti, mutta etenkin viime vuosi hujahti mulla ihan ohi niin sanotusti. Lähes koko mun 2019 meni päivästä toiseen "selviytymällä" ja suorittamalla suorituksia suorituksen perään. Mulla on todella korkea työmoraali ja mihin ikinä päätänkään hypätä mukaan pyrin tekemään sen niin hyvin, kuin pystyn. Mun oli vaikea sanoa mihinkään ei. Mun jatkuva tarve auttaa, miellyttää ja kerätä saavutuksia vei mut loppu vuodesta aika kovaan uupumukseen. Tein ihan super paljon isojakin asioita vuoden aikana. Miks silti joulukuussa tuntu pahalta? Siltä, ettei mikään saavutus tai suoritus tuntunu juurikaan miltään? No, en tainnu koko vuonna oikein pysähtyä, nauttia hetkessä olemisesta tai pitäny vapaapäiviä itseeni varten. Joulukuussa, kun lähdin pitkän työputken päätteeks viettämään joulua mun äidin luo Hämeenlinnaan, kaikki loksahti paikoilleen. Mulla oli jopa vähän tylsää, mikä pakotti mua olemaan ihan vaan kaksin mun ajatusten kanssa. Aloin kelailemaan vuotta taaksepäin ja pohtimaan mitkä mun lähtökohdat oli tammikuussa. Hittovie mitä oivalluksia tein sen loman aikana! Isoin opeista oli ehdottomasti se, että meidän on aivan mahdotonta olla ylpeitä omaan tekemiseen ja huomata sitä valtavaa kehitystä mitä meissä on tapahtunut, jos katse on liian lujaa kiinni siinä seuraavassa jutussa, joka pitäis hoitaa alta pois. Välillä olis niin hirmu tärkeetä ihan vaan ottaa aika itelle, pysähtyä, ja uskaltaa kääntää katse hetkellisesti sinne mistä on lähteny. Elänkö mä mun arvojen mukaisesti, ykkös arvona jaksaminen ja hyvinvointi, jos taistelen uupumuksen kanssa tekemättä sille mitään? Niinpä.

Sen lisäks, että oon tänä keväänä ottanu tavaks säännöllisin väliajoin tehä pieniä väli tsekkauksia missä meen mun elämän ja tavotteiden kanssa, oon alkanu tosissani pohtimaan kiitollisuutta. Yllättävän silmiä avaavaa ottaa pikku pausseja iltaisin ja pohtia mistä onkaan just tänään kiitollinen. Se asioiden määrä on ihan valtava. Etenkin tällä hetkellä, kun eletään haastavia aikoja, on ajatusmaailma mennyt itsellä ainakin vähän uusiksi. Ne mitä vielä muutama viikko takaperin oli prioriteetti ykkösenä ei merkkaa enää mitään. Ainakaan tällä hetkellä. Oon ihan eri tavalla heränny arvostamaan ihan perus ihmiskontakteja ja tajunnu miten paljon mä niistä sainkaan energiaa. Onneks tilanne ei oo ikuinen ja varmasti pian pääsee taas näkemään ystäviä ja läheisiä. <3 Niin hullulta, kun se alkuun tuntuikin tajuta oon huomannu tän tilanteen tuovan mun omaan elämään tosi paljon enemmän hyviä, kun huonoja asioita. En ehkä suoranaisesti sanois, että nautin olla lomautettuna ja elää osittain tukien varassa, mutta oon kiitollinen siitä, että meidät on pakotettu pysähtymään. Uskon, että ollaan saatu ihan hirmu paljon uusia arvostuksen aiheita ja "jouduttu" kokemaan suurta kiitollisuutta sellaisista asioista, joita ei olla ennen edes välttämättä huomattu. Muistetaan kaikki miten paljon hyvää tästä maailmasta edelleen löytyy. Yhdessä me päästään tämänkin yli. <3

Postauksen kuvat on ihanan Jaden nappaamia viime syksyltä.

Haluun kuitenkin tähän loppuun vielä sanoa, että en mä viime vuotta missään kärsimyksessä sentään elänyt. Paljon oli pinnalla tunteita ja asioita, jotka tuotti mulle haasteita, mutta oli mulla ihan mieletön määrä upeitakin juttuja! Muistetaan olla kiitollisia pienistäkin asioista mitä meijän ympärillä tapahtuu. Jatketaan ihmeessä keskustelua näistä aiheista kommenteissa tai yksityisviesteillä esimerkiks mun instagramissa!

Just SÄ oot ihan super <3

Heissan! En muistanutkaan, miten ihanalta tuntuu avata uusi tyhjä tekstikenttä ja antaa mielikuvituksen laukata 😍 Oon aina ollut vähän "kaikki tai ei mitään" tyyppinen tyyppi ja uuden sisällön luonti blogin puolelle kävi alkuvuodesta inan verran tahmeaksi. Halusin ottaa hetken aikalisälle ja palata blogihommiin, kunhan palo kirjoittamiseen syttyisi uudelleen. Ja täällä ollaan! Ihanaa. Sen pidempään selittelemättä päivän aiheeseen, kilpaurheiluun.

Kirjoitin aikalailla vuosi takaperin todella henkilökohtaisen tekstin unelmien toteutumisesta tänne blogiin. (pääset postaukseen tästä) Näin EM-kilpailuiden alla mun halu kirjoitella kilpaurheilusta puskee kovasti tuolla jossain rinnan alla ja siksi haluankin nyt kertoa, miten mun kulunut kevät on sujunut uusien isojen muutosten parissa.

Tein tammikuussa aikamoisen päätöksen ja päätin jättää kilpacheerleadingin tauolle. Päätös otti ihan äärettömän koville ja oon alkanut vasta nyt alkukesän aikana täysin sopeutumaan muutokseen. Toisinaan olo on ollut helpottunut, sillä viime syksyn paineet ja ahdistus alkoi treenitilanteissa loppua kohden käymään jo sietämättömän raskaiksi. Samalla olo on kuitenkin tyhjä. Koko kevään olen tiennyt, että kilpaurheilu ei loppunut tähän, mutta ahdistus siitä, mitä se tulee tulevaisuudessa olemaan, on ollut suuri. Entä miten tauko vaikuttaa elämääni? Haluanko ylipäätään enää takaisin tai syttyykö sammunut kipinä lajiin enää uudelleen?

Tauko joukkueurheiluista on opettanut jo nyt paljon. Mulla on ollut ihan super paljon aikaa ihan vaan ajatella asioita ja pohtia, mitä mä oikeasti haluan vielä saavuttaa. Ennenkaikkea hengähtää. Ilman säännöllistä urheilua arjessa oon tajunnut, että se oli oikeastaan se isoin ja rakkain asia, jota mä haluan tehdä. Ajatus valkeni mulle eräässä seminaarissa, kun yksi mun todella suurista esikuvistani kysyi kysymyksen "Jos sä saisit valita yhden asian maailmassa, jota sä tekisit sun lopun elämää ajattelematta taloudellista tilannetta, mitä se olisi? Se on sun juttu." Tän kysymyksen jälkeen parien kyynelien avustamana mulle valkeni, että urheilu on mulle ihan kaikki kaikessa. Kilpaileminen siis tulee jatkumaan myös tulevaisuudessa. Intohimo urheiluun ei ole loppunut, päinvastoin. Onko laji sitten cheerleading vai kenties joku ihan muu, jää se vielä omaan tietooni. Oon saanut ihan uutta intoa liikkumiseen ja oon asettanut aika suuriakin tavotteita tulevaisuudelle.

Kuvat @Tero Wester

En tarkalleen tiedä vielä mitä tulevat vuodet pitää sisällään, mutta oikeastaan en välitä. Olen oppinut, ettei tulevaisuuden jokaista askelta voi suunnitella etukäteen, kunhan vain on tietoinen mikä seuraava askel on. Puhutaan, että tauko tekee hyvää ja tässä tapauksessa tauko on ollut paras asia, mitä tilanteessani olen pystynyt tekemään. Ihan uudenlaisella energialla eteenpäin! Syksystä tulee ihan mahtava. ❤ Naurahdin just spontaanisti ääneen, kun tajusin, kuinka ihana tästä aiheesta kaikesta sen vaikeudesta huolimatta oli höpötellä.

Tällä viikolla vietetään cheerleadingin EM-kisaviikkoa, joten kaikki postauksen kuvat on viime vuoden EM-kilpailuista. Hiukan verran jännittyneenä painan nyt julkaise-nappulaa ja alan hoitamaan lykkäämiäni rästihommia.

Ihanaa kesää ihan jokaiselle! ☀️