Tänään puhun asiasta, joka tuntuu mulle niin merkitykselliseltä, että uskallan tuoda omat kipeät kokemukset tänne kaikkien silmäparien luettavaksi silläkin uhalla, että asetan itseni todellakin epämukavuusalueelle. Aiheena on nimittäin kokopuhe ja vääristynyt kehonkuva urheilumaailmassa, erityisesti mun omassa lajissa cheerleadingissa. Muistutan, että puhun aiheesta täysin omien kokemusten kautta ja siitä näkökulmasta mitä itse oon aiheesta mieltä. Eli mitään asiantuntijuutta mulla ei aiheeseen ole. Tää on mun tarina vääristyneestä kehonkuvasta kohti tätä päivää. <3

Oon mestari välttelemään epämukavia asioita ja niiden kohtaamista. Sen huomaa yleensä näin jälkeenpäin, kun tietyt asiat on jäänyt kummittelemaan takaraivoon ja omasta mielestä loppuun käsitellyt asiat herättääkin vielä vuosien jälkeen erilaisia tunteita. Kokemus oman kehon riittävyydestä itselle on yksi niistä. Näin aikuisiällä oman kilpa-urheilun lopettamisen jälkeen tuntuu, että vasta kunnolla on havahtunut siihen, miten vahingollista oma ajattelu on itselle ollut ja miten se on vaikuttanut myös ympärillä oleviin ihmisiin. Oon käyttäny paljon aikaa ihannoiden erilaisia vartaloita. Välillä mahdollisimman hoikkia, välillä isoja lihaksia ja välillä jotain mitä ei ole edes olemassa.

Asiaa viimeaikoina kovin pohtineena uskallan sanoa, että omat vääristyneet ajatukset omasta kehosta on lähtenyt jo alakoulun ekalta luokalta. Olin koko lapsuuden tosi lyhkänen ja sirorakenteinen. Jotenkin muistelen, että se oli ominaisuus, jota kovasti ihannoitiin siihen aikaan etenkin omissa piireissä. Meillä oli käytäntönä koulussa, että ruokailuun mentiin aina pituusjonossa tytöt toisella puolella ja pojat toisella. Muistelen, että mun paikka ensimmäiseltä luokalta saakka oli jonon toisena ja mua jostain syystä ärsytti se, etten ollut ensimmäisenä. Vaikea yrittää keksiä, mistä moinen ärsytys johtui, mutta kai rinnastin jonon ensimmäisenä olon "parhaaksi paikaksi" ja se paikka kuului luokan "pienimmälle tytölle" ja "pienimmälle pojalle". Cheerleadingin tullessa kuvioihin muistelen omien valmentajien ottaneen mua usein muiden eteen näyttämään liikkeitä lauseen "tuuppas tänne mulle demoksi, kun oot niin pikkunen" saattelemana ja oon toiminu semmosena koutsien heittopussina. Stunttiryhmät jaettiin pituusrivin kautta ja "pienimmät pääsee nousijoiksi". Junnuissa oli yksi vuosi, kun meille nousi urheilijoita mineistä ja joukkueeseen tuli mua itseä lyhkäsempi nousija, joka nousi heti kaikkien suosioon. Saatiin satunnaisissa treeneissä itse olla päättämässä omia stunttiryhmiä ja huomasin heti, että kyseisen nousijan luokse aina ryntäsi urheilijoita ja itselle ei vastaavaa ryntäystä syntynyt. Mulle asia tarkoitti sitä, että hän oli suosittu, koska oli itseäni pienempi. Syyhän ei varmasti ollut koko, mutta koska sillon elettiin vielä vahvemmin kulttuurissa, jossa urheilijoiden kokoon liittyvät asiat oli paljon enemmän pinnalla jäi nuorelle urheilijalle olo, ettei riitä tämän kokoisena. On pakko olla pienin.

Toisin sanoen oma identiteetti on rakentunut jo lapsena oman koon ympärille, eikä se mua sillon tietystikään haitannut, koska sitä ihannoitiin ja moni kaveri osoitti myös kateutta asiasta.

Murrosikään tullessa oma koko alkoikin ärsyttää. Kaikille tyttökavereille alkoi tulla naisellisempia muotoja ja itse olin edelleen omien sanojeni mukaan rimpula. Se otti koville teini-ikää lähestyvää Pinjaa. Halusin niin kovasti saada lisää massaa kehoon ja jokainen kommentti omasta pienuudesta otti hermoon. Kommentteja omasta koosta ei tullut ainoastaan lähipiiristä vaan nuorena, kun ask.fm sovellus oli kuuminta kamaa sain lähes päivittäin anonyymejä viestejä koskien omaa kokoa ja ulkonäköä. Kommentit saatto olla tosi rajujakin, eikä kommenttien lukeminen helpottanu yhtään valmiiksi riittämätöntä oloa omassa kropassa. Yleisin kehoitus oman elämänsä tohtoreilta oli se, että mun pitäisi opetella syömään enemmän, jotta musta tulisi normaali. Muutamasti myös tällä alustalla oon saanut eri syömishäiriöiden diagnooseja ja kehoituksia hakeutua hoitoon.

Aikuisuuden kynnyksellä 18-vuoden iässä oma paino alkoi vihdoin nousta ja toivottua lihasmassaa alkoi tulla kehoon. Oma suorituskyky parani ihan valtavasti ja tekniikoita harjoitellessa myös taidot meni hurjan paljon eteenpäin. Kuitenkin omalla urheilu-uralla kävi samoihin aikoihin ei niin toivottu vastoinkäyminen, kun kuulin, että mun painoa oli silloisen valmentajan toimesta kommentoitu selän takana. Ihmisiltä joukkueessa oli kyselty onko Pinja teidän mielestä laihtunut ja Pinjalla on varmasti syömishäiriö. Mun kanssa ei koskaan asiasta keskusteltu. Tää tilanne oli sillon niin kummallinen, etten oikein osannut ajatella asiasta mitään. Tottakai olin tosi loukkaantunut sisältä, mutta mulle ominaista on piiloutua huumorin taakse epämukavissa tilanteissa ja heitinkin asiasta paljon vitsiä. Näin monta vuotta myöhemmin huomaan vasta miten isommassa kuvassa tilanne vaikutti ikävällä tavalla omaan kehonkuvaan, joka jo valmiiksi oli kokenut kovia.

Kilpaurheilu oli alkanut käymään tavoitteelisemmaksi ja pienuuden tavoittelu hiipi hiljalleen takaisin kuvioihin. Joukkueen sisällä etenkin meidän nousijoiden kesken oli valtava kilpailu ja oma vääristynyt ajatus oli se, että kaikki muut nousijat pärjäsivät mua paremmin, saivat parempia paikkoja ohjelmasta, saivat enemmän huomiota ja heitä pohjat halusivat mielummin nostaa, koska olin niin iso. Epävarmuus omasta koosta oli mukana treeneissä ja ilmeni välillä jopa välinpitämättömällä asenteella taitojen harjoittelua kohtaan ja piilouduin hirveän itseironian taakse heitellen vitsiä omasta koostani. Se oli mun tapa suojautua ja piilottaa oma epävarmuuteni.

Mitä tulee kokopuheeseen, cheerleadingissa oon huomannut monta monta kertaa, miten urheilijat ja valmentajat hyvää tarkoittavin lausein aiheuttaa isoakin vahinkoa monen itsetunnossa. Toiselle on voitu sanoa, että "sun kanssa nyt menee mikä vaan, kun oot niin pieni" tai "sut nyt on helppo napata kiinni, kun oot niin pieni". Näähän kuulostaa tosi imartelevilta kommenteilta, mutta... Omalla ja varmasti monen muunkin kohdalla on käynyt niin, että lauseet on antanut ymmärtää, että mun täytyy pysyä pienenä, jotta mun kanssa onnistuu nostot ja mut on helppo napata kiinni. Samalla toinen nousija siinä vieressä kokee, että hänen kanssaan ei homma onnistu, kun ei ole samoissa mittasuhteissa imartelua saaneen nousijan kanssa. Loppujen lopuksi kokopuhe on aiheuttanut kaikille kolhuja itsetuntoon. Oon sitä mieltä, että toisen koon kommentointi ei koskaan ole kehu. Vaikka kuinka voisit tarkoittaa hyvää kommentillasi "ootpas sä laihtunut" niin se ei välttämättä tunnu hyvältä toisessa ihmisessä. Jos todella ollaan huolissamme toisesta ihmisestä niin sen sijaan, että kommentoimme kokoa, tulisi lähestyä asiaa aivan erilaisesta näkökulmasta. "Mitä kuuluu?" on aika hyvä kysymys keskustelun avaajaksi. On myös tärkeää, että valmentajana ollaan oman alamme asiantuntijoita, eikä lähdetä lääkereinä diagnosoimaan kenellekkään urheilijalle syömishäiriötä niinkuin mulle tehtiin. Ohjataan tarvittaessa urheilijamme eteenpäin alan ammattilaisille ja tarjotaan heille se tuki, jonka me osataan omilla resursseeillamme tarjota.

Huomaan, että etenkin näin kilpaurheilun päätyttyä ja aikuisuuden myötä edelleen löydän itseäni määrittelemässä omaa arvoani oman koon perusteella. Annan siinä itselleni kuitenkin armoa, koska ajatus on jo pienenä omaan päähän istutettu. Kiitollisuutta tuottaa se, että oon uskaltanut puuttua ja lähteä työstämään omaa ajattelua omasta identiteetistä. Se mikä vuosien saatossa on muuttunut on se, että saan onneksi nykyään itseni helpommin kiinni tilanteissa, joissa toimin väärin. Vanha tapa katsoa vaikka videoita akrosta tai stunteista kommentoiden "oho näytämpä mä isolta" saattaa olla edelleen läsnä, mutta oon oppinut pysäyttämään itseni niihin tilanteisiin ja uskon, ettei vastaavaa ongelmaa enää parin vuoden päästä ole.

Mennään ongelmien ytimeen. Siihen miten puhutaan itsellemme ja miten puhutaan toisillemme. Puhutaan, että ollaan heitetty basketti ja on käynyt epäonnistuminen. Viattomalta kuulostanut kommentti pohjilta "tuntuipa raskaalta" voi kuulua nousijan korviin sanoin "sä olet raskas". Eletään kulttuurissa, jossa puhutaan asioista huomaamattamme todella myrkyllisellä tavalla. Nousija kuka käy kamppailua oman itsetuntonsa kanssa ei välttämättä näe epäonnistumista ryhmän epäonnistumisena vaan nousijan omana epäonnistumisena tai jopa syyttää omaa kokoaan tilanteessa. Kukaan pohja ei varmastikaan tahallaan viesti myrkyllistä ilmapiiriä ryhmään, mutta siihen olisi hyvä opetella kiinnittämään huomiota. Olisiko parempi tapa lähestyä "raskasta" toistoa siitä näkökulmasta, että meidän heitto oli hidas tai me oltiin eriaikaisia. Myös itsestä rumasti puhuminen voi viestiä pahaa oloa ympärillä oleville. Oon löytänyt itseni uuuuseaan otteeseen puhumassa itestäni tosi rumasti muiden kuullen. Oon pyytänyt monilta ryhmiltä anteeksi, että he joutuvat nostaa mua. Oon kommentoinu omaa vartaloani rumasti muiden kuullen. Ei välttämättä tunnu omaan korvaan väärältä haukkua itseään muiden kuullen, mutta kyllä mä oman mieleni oon pahoittanut, jos itseäni selvästi lyhkäsempi ja hoikempi urheilija haukkuu itseään isoksi. Sehän on selvä merkki huono itsetuntoiselle itselle siitä, että mähän olen sit ihan megaiso. Vaikka koen, että rumasti puhuminen itsestään on ollut epäesimerkillistä toimintaa niin ymmärrän myös oman sisäisen avunhuudon, jonka alitajunnassa halusin vain huutaa apua omiin ongelmiin.

Niinkuin jo aijemmin mainitsin, että annan itselleni paljon armoa aiheen tiimoilla niin annan sitä myös muille, jotka ei asiaa ole vielä sen tarkemmin ajatellut ja tiedostanut. Ymmärrän täysin mistä vääristyneet ajatukset kumpuaa itselläni, muilla urheilijoilla, valmentajilla ja muilla toimijoilla. Tietyt ajatukset on asetettu meidän päähän jo pienenä meidän omilta valmentajilta ja muilta aikuisilta niin tottakai sitä samaa saattaa tiedostamattaan viedä eteenpäin seuraaville. Oon ite ollu joskus se valmentaja, joka laittaa urheilijat koon mukaan pituusriviin jakaakseni stunttiryhmät. Oon saattanut akroa avustaessa sanoa, että oot niin pikkunen, että heitän sut vaikka ite ympäri, jos käy jotakin. Oon monellakin tapaa toiminut omia arvojani vastaan etenkin sillon nuorena 15-vuotiaana juuri aloittaneena valmentajana. Myös mä opettelen. Nyt olisi kuitenkin aika meidän kaikkien pysähtyä aiheen äärelle ja tehdä tietoisia edistysaskelia sen eteen, että meillä on tulevaisuudessa hyvinvoivia urheilijoita, jotka kokee olevansa riittäviä juuri sellaisina kuin ovat. Taitoon vaikuttaa ainoastaan se miten ahkera oot tekemään töitä. Taitavana oleminen ei ole kiinni siitä mitä sun vaaka näyttää, kuinka pitkä oot tai millanen ruumiinrakenne sulla on. Jokainen voi tekemällä kovasti töitä päästä juuri niin pitkälle omalla urheilu-urallaan, kun aikoo mennä.

Mitä ite sit haluun vanhana muistella ei ainakaan oo se, että käytin valtaosan omasta elämästä siihen, että murehdin mitä mun vaaka näyttää aamusin. Elämässä on tuhat merkityksellisempääkin asiaa. Pidetään huoli itsestämme ja sen kautta myös toisistamme. Ollaan joukkuekavereita toisillemme, jotka ei anna kuvaa, että painolla olisi jotain väliä meidän lajissa. Ollaan valmentajia, jotka onnistuu luomaan turvallisen ympäristön kaiken kokoisille urheilijoille. Meidän lajissa on parasta se, että jokaiselle on paikka riippumatta yhdestäkään ulkoisesta tekijästä. <3

Olisi ihanaa jatkaa keskustelua ja kuulla teidänkin ajatuksia aiheesta kommenteissa tai mun instagramissa > @pinjasiina

Moikku <3 Toivottavasti sulla oli ihana viikonloppu! Mun viikonloppu meni perheen kanssa yhteistä aikaa viettäessä. Ulkoiltiin, liikuttiin ja käytettiin ihan laittoman monta tuntia lautapelien äärellä.

Oon käyttäny viime viikkoina paljon aikaa osallistumalla erilaisiin webinaareihin, joita mun ihan lempi puhujat on järjestänyt. Niiden tuomasta fiiliksestä inspiroituneena ajattelin koota yhteen muutamia mun omia kiitollisuuden aiheita, jotka on pinnalla mun omassa arjessa tällä hetkellä. Oon ollu tosi epäaktiivinen kuvien ottaja lähiaikoina niin ajattelin valikoida pari fiilikseen sopivaa kuvaa viime vuodelta. Molemmat semmosista hetkistä, jotka saa vielä tänäänkin hymyn huulille.

Vapaa-aika toteuttaa kesken jääneitä asioita. Näihin lukeutuu mm monta kuukautta sitten hankkimani kirjan aloittaminen, pitkään harkinnan alla olevaan koulutukseen osallistuminen, kodin eri nurkkien läpikäynti, yhden verkkovalmennuksen loppuun käyminen ja olohuoneen lampun hankkiminen (johon meni reilu kaks vuotta...)

Mahdollisuus itsensäkehittämiselle. Tähän liittyykin erityisesti noi mun edellä mainitut inspiroivat webinaarit, joista oon saanu mielettömän paljon iloa mun päiviin, mikä ei varmasti oo mun lähipiirille jääny epäselväksi. :D Oon myös aloittanut yhden uuden itsensäkehittämiseen tarkoitetun työkirjan lukemisen ja pohtinut mun tän hetken tavotteita ihan urakalla!

Tila pysähtymiselle ja itsepohdiskelulle. Vaikka tavoitteiden asettaminen on mulle hirmu tärkeää, ihan yhtä tärkeänä oon oppinu pitämään tässä hetkessä elämistä. Tein viikko takaperin tosi ison oivalluksen Laura Peipon luennolla. "Helposti saatamme unohtaa ne asiat, jotka meillä jo on tavoitellessamme niitä asioita, jotka meiltä vielä puuttuu". Ihan mielettömän tärkeä oivallus mulle. Vaikka on hyvä olla joku määränpää mitä tavoitella seuraavaksi, on myös hyvä muistaa, että onni on meillä tässä hetkessä. Niinsanotulla "sit ku" ajattelulla ajaudutaan vaan kauemmaksi omasta onnellisuudesta.

Puhelut ja videopuhelut. Meillä on eri joukkueissa, joissa oon mukana tapana soitella n. viikon/kahden viikon välein videopuheluita ja vitsi miten hyvä olo niistä tulee. Myös puhelut muiden ystävien ja sukulaisten kanssa piristää mua niin paljon ja oon kiitollinen siitä, että meillä on mahdollisuutta pitää yhteyttä puhelimien välityksellä ja vielä nähdä samalla toista edes ruudulta!

Mahdollisuus urheilla, liikkua ja ulkoilla. Tuntuu hassulta läpi elämän urheilleena sanoa, että mun liikkuminen on tällä hetkellä monipuolisempaa, kun varmaan koskaan. Tää tilanne on avannut mun silmiä ihan älyttömästi ja saanut liikkumaan monin eri tavoin. Oon innostunu juoksemisestakin vaikka lenkkeily on kuulunu aina yhtiin mun inhokki liikuntamuotoihin. Nautin myös urheilusta tosi paljon enemmän, kuin ennen ja oon kiitollinen siitä, että saan yhä tehdä mulle yhtä maailman rakkaimmista asioista.

Urheiluseuran tarjoama tuki ja kotitreenimahdollisuus. Oon pitänyt yhteyttä monien eri urheiluseuroissa urheilevien kavereiden kanssa ja mun kiitollisuus omaa seuraa kohtaan on super iso tällä hetkellä. Saadaan valmentajien ja seuran viikottainen tuki ja joka viikolle kattavat, tarkat ja nousujohteiset treeniohjeet. <3

Näitä vois jatkaa ihan loputtomin, mutta tässä semmoset mitä mulla on tällä hetkellä päällimmäisenä mielessä. Löydä säkin sun arjesta kiitollisuuden aiheita, niitä löytyy varmasti monia! Ihan hyvä myös muistaa, että vaikka kiitollisuuden tunteminen ja positiivinen ajattelu on etenkin tällä hetkellä tärkeää, on ihan ok tuntee niitä negatiivisiakin tunteita. Ja mitä tulee siihen, että osalla meistä on paljon normaalia enemmän aikaa käytettävänä on hyvä käyttää aika itselleen hyödyllisellä tavalla, mutta ihan yhtä tärkeää muistaa, että on ihan okei välillä myös laiskotella ja olla tekemättä mitään! Paljon pyörii nyt somessa päivityksiä (myös osittain itselläni), joissa tuodaan esille sitä miten paljon ollaan touhuttu ja saatu aikaan, joka ainakin mulle itelle tuotti alkuun ahdistusta. Muistetaan, että kaikkissa meissä supernaisissa ja supermiehissä asuu myös meidän sisäinen karvinen :D Ei aina tarvii jaksaa olla reipas. Tän illan suunnitelma oli vetää kunnon hikijumppa, mutta suunnitelma vaihtui lennosta ja päätinkin käperyä peiton alle jätskikipon ja suklaalevyn kanssa. <3

Kiitos sulle, kun tulit lukemaan tän postauksen, merkitsee mulle paljon!

Hei hei heiii! Täällä ollaan uuden blogitekstin parissa! Niinkun oon sata kertaa aijemminkin sanonut oon niiiin hetkessä eläjä ja teen lähestulkoon kaiken mitä vaan voi fiilispohjalta. Blogi ja kirjottaminen yleisesti on ollu mulle aina yks tärkeimmistä tavoista purkaa tunteita ja tyhjentää päätä. Sillon, kun tein comebackin blogimaailmaan pohdin paljon viitsinkö lähteä tekemään sellasta mihin en satasella pysty sitoutumaan ja olemaan aktiivinen. Tulin kuitenkin siihen lopputulemaan, että ihan sama! Yleensä oon tottunu olemaan kaikessa vähän sellanen "kaikki tai ei mitään" tyyppinen heppu, mut päätin jo alkuun, että tästä en ota stressiä. Oon tainnu onnistua aika hyvin. Katoin viime postauksesta olevan kymmenen kuukautta, hups. "Sen pidemmittä selittelyittä" päivän aiheeseen. Mulle tuli pari päivää takaperin iltakävelyllä ihan hirvee hinku puhua vähän kiitollisuudesta ja tärkeiden asioiden äärelle pysähtymisestä. Ne on ollu mulle itelle niin mullistavia aiheita lähiaikoina, että en malta millään olla kirjottamatta niistä teille.

Avasin aihetta pikku pintaraapasuna viime vuoden loppupuolella mun instagramissa (@pinjasiina), mutta täällä blogin puolella nyt hiukan laajemmalta näkökulmalta. Oon suorittaja. Enää en niin vahvasti, mutta etenkin viime vuosi hujahti mulla ihan ohi niin sanotusti. Lähes koko mun 2019 meni päivästä toiseen "selviytymällä" ja suorittamalla suorituksia suorituksen perään. Mulla on todella korkea työmoraali ja mihin ikinä päätänkään hypätä mukaan pyrin tekemään sen niin hyvin, kuin pystyn. Mun oli vaikea sanoa mihinkään ei. Mun jatkuva tarve auttaa, miellyttää ja kerätä saavutuksia vei mut loppu vuodesta aika kovaan uupumukseen. Tein ihan super paljon isojakin asioita vuoden aikana. Miks silti joulukuussa tuntu pahalta? Siltä, ettei mikään saavutus tai suoritus tuntunu juurikaan miltään? No, en tainnu koko vuonna oikein pysähtyä, nauttia hetkessä olemisesta tai pitäny vapaapäiviä itseeni varten. Joulukuussa, kun lähdin pitkän työputken päätteeks viettämään joulua mun äidin luo Hämeenlinnaan, kaikki loksahti paikoilleen. Mulla oli jopa vähän tylsää, mikä pakotti mua olemaan ihan vaan kaksin mun ajatusten kanssa. Aloin kelailemaan vuotta taaksepäin ja pohtimaan mitkä mun lähtökohdat oli tammikuussa. Hittovie mitä oivalluksia tein sen loman aikana! Isoin opeista oli ehdottomasti se, että meidän on aivan mahdotonta olla ylpeitä omaan tekemiseen ja huomata sitä valtavaa kehitystä mitä meissä on tapahtunut, jos katse on liian lujaa kiinni siinä seuraavassa jutussa, joka pitäis hoitaa alta pois. Välillä olis niin hirmu tärkeetä ihan vaan ottaa aika itelle, pysähtyä, ja uskaltaa kääntää katse hetkellisesti sinne mistä on lähteny. Elänkö mä mun arvojen mukaisesti, ykkös arvona jaksaminen ja hyvinvointi, jos taistelen uupumuksen kanssa tekemättä sille mitään? Niinpä.

Sen lisäks, että oon tänä keväänä ottanu tavaks säännöllisin väliajoin tehä pieniä väli tsekkauksia missä meen mun elämän ja tavotteiden kanssa, oon alkanu tosissani pohtimaan kiitollisuutta. Yllättävän silmiä avaavaa ottaa pikku pausseja iltaisin ja pohtia mistä onkaan just tänään kiitollinen. Se asioiden määrä on ihan valtava. Etenkin tällä hetkellä, kun eletään haastavia aikoja, on ajatusmaailma mennyt itsellä ainakin vähän uusiksi. Ne mitä vielä muutama viikko takaperin oli prioriteetti ykkösenä ei merkkaa enää mitään. Ainakaan tällä hetkellä. Oon ihan eri tavalla heränny arvostamaan ihan perus ihmiskontakteja ja tajunnu miten paljon mä niistä sainkaan energiaa. Onneks tilanne ei oo ikuinen ja varmasti pian pääsee taas näkemään ystäviä ja läheisiä. <3 Niin hullulta, kun se alkuun tuntuikin tajuta oon huomannu tän tilanteen tuovan mun omaan elämään tosi paljon enemmän hyviä, kun huonoja asioita. En ehkä suoranaisesti sanois, että nautin olla lomautettuna ja elää osittain tukien varassa, mutta oon kiitollinen siitä, että meidät on pakotettu pysähtymään. Uskon, että ollaan saatu ihan hirmu paljon uusia arvostuksen aiheita ja "jouduttu" kokemaan suurta kiitollisuutta sellaisista asioista, joita ei olla ennen edes välttämättä huomattu. Muistetaan kaikki miten paljon hyvää tästä maailmasta edelleen löytyy. Yhdessä me päästään tämänkin yli. <3

Postauksen kuvat on ihanan Jaden nappaamia viime syksyltä.

Haluun kuitenkin tähän loppuun vielä sanoa, että en mä viime vuotta missään kärsimyksessä sentään elänyt. Paljon oli pinnalla tunteita ja asioita, jotka tuotti mulle haasteita, mutta oli mulla ihan mieletön määrä upeitakin juttuja! Muistetaan olla kiitollisia pienistäkin asioista mitä meijän ympärillä tapahtuu. Jatketaan ihmeessä keskustelua näistä aiheista kommenteissa tai yksityisviesteillä esimerkiks mun instagramissa!

Just SÄ oot ihan super <3