Viimeksi minä ilahduin, kun erittäin pitkäaikainen haaveeni kävi vihdoin toteen! Oon niin fiiliksissä tulevasta syksystä ja tulevista haasteista!

Viimeksi minä harmistuin, kun kotimatkalla mua vastaan rullaili mies pyörätuolissa ja ajatukset ylläri, ylläri pääty harhailemaan vähän diipeimmille vesille. Jännä, miten sitä havahtuu yhtäkkiä arvostamaan omaa terveyttä ihan uudella tavalla.

Viimeksi minä päätin, että otan vihdoin itseäni niskasta kiinni ja opettelen ylläpitämään paremmin meidän kodin siisteyttä ja yleisilmettä myös kiireisen arjen keskellä. Päätin myös pysytellä enemmän tuolla oman kotikeittiön puolella ja vähentää ulkona syömistä.

Viimeksi minä itkin ​toissa-aamuna katsoessani Pretty Little Liarseja netflixistä. (😄)

Viimeksi minä jännitin, kun jouduin soittamaan todella epämukavan ja haikean puhelun. Oon tosi huono soittamaan ihmisille ja mun paheisiin kuuluu vitkutella pakollisia puheluita ihan viimeiseen asti.

Viimeksi minä innostuin, kun muistin näiden Pepin ottamien kuvien olemassaolon. Kävästiin muutama viikko takaperin nopealla kuvausreissulla alppiruusupuistossa Raisiossa, joka tosin osoittautui pettymykseksi.

Viimeksi minä pelästyin, kun havahduin yöllä siihen, että olin nukahtanut sohvalle parvekkeen ovi auki ja telkkari päällä.

Viimeksi minä ostin jotain uutta muutama päivä sitten ikeasta. Nyt meillä on vihdoin parvekekalusteet ja keittiössä maailman ihanin lamppu. Ollaan asuttu tässä meidän kämpässä lähes puoli vuotta ja 2/3 olohuoneen kattolampuista on edelleen hankkimatta...

Viimeksi minä nauroin eilen, kun katsoin telkkarista vanhoja salkkareita. En muistanutkaan, miten koukussa mä noihin ainoinaan olin. Ihan huikeita! :-D

Moikkuu! Niin se viikonloppu taas vierähti ja arkeen on palattu. Meillä oli jo muutama viikko tiedossa Timon kanssa, että yhteinen vapaa viikonloppu häämöttää edessä ja pyöriteltiin päässä yhtä jos toista arjesta poikkeavaa tekemistä. Päädyttiin lyhyehköllä varotusajalla viettämään viikonloppu Helsingissä. Perjantai meni ihan vaan hengaillessa ja kierrellen keskustaa ja sen terasseja. Sää kyllä suosi ihan koko viikonlopun ja mä typeränä olin varannu mukaan vaan pitkiä housuja ja paitoja.. Onneks tein pari kivaa löytöä, jotka pääsi heti käyttöön viikonlopun aikana.

Musta on hauska miten mun oma ajatusmaailma on muuttunu viimesen vuoden aikana ihan ääripäästä ääripäähän. Puhuttiin miten aikoinaan mulla piti reissuun lähtiessä aina olla tarkkaan suunniteltu aikataulu ja olin tosi negatiivinen mahdollisia muutoksia kohtaan. Tosi stressaavaa! Ihanaa, et tääkin tyyppi on oppinu viimein ottamaan rennosti, haha. 😁 Kiva reissata välillä ilman sen suurempia suunnitelmia. Mä ainakin voin nykyään rehellisesti sanoa nauttivani paremmin reissusta, kun paikasta toiseen mennään tilanteen ja fiiliksen mukaan.

Kuvassa jo aijemminkin bloogin puolella vilahtanut paita ginasta. Heikosti näkyvä farkkuhame oli yksi perjantain löydöistä ja myöskin Ginasta.

mekko H&M / aurinkolasit Glitter / koru Guess

Kivaa alkanutta viikkoa! 💙

Heippa tyypit ja mitä ihaninta alkanutta viikkoa 💙

Mä oon tällä hetkellä todella onnellinen ja stressitön. Kilpailin lauantaina elämäni ensimmäistä kertaa Euroopan mestaruus kilpailuissa yhdessä mun rakkaan joukkueen kanssa. Kaikki tunteet on käyty laidasta laitaan läpi ja nyt mulla on tarve avautua aiheesta täällä blogin puolella. Luonnollisesti kisakuvat ei oo näin lyhyessä ajassa päätynyt vielä kuvaajalta meille asti, joten kaikki postauksen kuvat on viime SM-kilpailuista.

Aloitin kilpacheerleadingin vuoden 2011 keväällä Hämeenlinnassa junioreiden alkeisjoukkueessa. Jo ensimmäisissä treeneissä laji vei mut mukanaan. Pari vuotta kului ja nousin aikuisten joukkueeseen, jolloin samana vuonna aloitin valmentamisen minien edustusjoukkueessa oman harrastamisen ohella. Mun kunnianhimo ja rakkaus lajiin on ollut aina ihan äärimmäisen suuri ja taisin Hämeenlinna-aikoina parhaimmillaan urheilla samanaikaisesti jopa kolmessa joukkueessa valmentaen samalla kahtakin eri joukkuetta. Jossain vaiheessa tulin pisteeseen, missä totesin, ettei kotikaupungissa saamani tarjonta riitä ja aloin haaveilla muutosta isompaan kaupunkiin. Rakastin aina tulla treeneihin ja joukkuekaverit oli mulle yhtä suurta perhettä, mutta silloisten olosuhteiden ja joukkueiden tason alhaisuuden vuoksi halu nousta lajin huipulle kiinnosti päivä päivältä enemmän.

Pari vuotta takaperin sain mun ammatillisen tutkinnon päätökseen ja aloin pyöritellä päässäni ajatusta Turkuun muutosta. Ajatus oli tosin ollut mielessä jo noin kolmisen vuotta, mutta sinä kesänä ajatus tuntui realistiselta. Siitä alkokin suuri työn- ja asunnonhaku prosessi ja loppukesästä mulla olikin nimmarit alla sekä työsopparissa että vuokrasopparissa ja vieläpä samana päivänä, hullua! Turkuun pääsin muuttamaan syyskuussa ja oli aika jättää Hämeenlinna. Olin super innoissani, mutta samalla uusi elämä pelotti hyvinkin paljon.

Cheerleadingia pääsin täällä Turussa jatkamaan alkuksi naisten A-joukkueessa, sillä edustusjoukkueet olivat jo SM-ohjelmiensa parissa siinä vaiheessa kautta. Kauden tullessa päätökseen osallistuin viimein sekajoukkue Raptorsien karsintoihin ja pääsin sisään tulevalle kaudelle. Meni monta kuukautta sisäistää, että olin nyt osa joukkuetta, josta olin haaveillut jo useita vuosia. Samana vuonna kilpailin mun ensimmäiset SM-kilpailut, joissa saavutettiin toinen sija ja saatiin edustusoikeus EM-kilpailuihin seuraavalle vuodelle.

Kulunut kevät on ollu ihan sanoinkuvaamattoman raskas. Mulla on tähän joukkueeseen pääsystä saakka ollut paljon kirittävää lajitaidoissa sekä eri tekniikoissa. Edellisissä joukkueissa en koskaan tuntenut olevani heikoinlenkki ja henkilökohtaiset taidot olivat keskivertoa paremmat. Uuden joukkueen myötä oon ollu todellisella koetuksella ja joutunut roikkumaan enemmän ja vähemmän joukkueen hätäpäässä. Töitä kehityksen eteen on pitänyt painaa valtavasti etenkin vapaa-ajalla, sillä treeneissä aika tarvittaville toistoille on rajallista. Tiesin jo tammikuussa, että tänä vuonna joukkue tulee olemaan todella kova ja kisajoukkueeseen pääsy ei tule olemaan mulle itsestäänselvyys. Pääsy EM-matolle on kuitenkin niin suuri kunnia, eikä yhtä uskomattomia tilaisuuksia tule usein vastaan, niin onhan sen eteen annettava kaikkensa. Valtavien paineiden ja loputtomalta tuntuvan odottamisen jälkeen kuitenkin sain paikkani kisakokoonpanosta, mikä oli enemmän, kuin olisin koskaan voinut toivoa. Mulla oli ohjelmasuorituksessa itselleni vaikeita kohtia, joiden suorittaminen vaati multa pään kasassa pitoa fyysistäkin osaamista enemmän. Niistä kuitenkin selvittiin valmentajilta ja muilta joukkuelaisilta saamani tuen ja luottamuksen avulla, enkä voisi olla kiitollisempi.

Vaikka ensimmäiset viisi harrastusvuottani urheilin aloittelijoiden tasolla kilpaillen ainoastaan mahdollisuuksien mukaan, tänä vuonna mielessäni on ensimmäistä kertaa koskaan ollut ajatus millaista elämä olisi ilman cheerleadingia. Jatkuva itsensä puskeminen ja itsekuri kaikessa mitä tekee, mutta samalla itselleen armollisena pysyminen vie enemmän energiaa, kun voisi kuvitella. Perfektionistina ja täydellisyyteen pyrkivänä persoonana epäonnistumisten käsittely on ollut yksi suurimpia haasteita. Mun luonteeseen kuuluvat periksiantamattomuus ja motivaatio treenaamiseen sekä valtavan suuri rakkaus lajiin taitaa olla ne jotka on vienyt eteenpäin kaikkien lukuisten pelkotilojen ja vastoinkymistenkin keskellä. Täällä sitä kuitenkin vielä ollaan valmiina ottamaan vastaan tulevatkin haasteet. Vielä on paljon opittavaa, eikä mua vielä saa irti tästä touhusta.

Postauksen kuvat on Tero Westerin käsialaa joulukuun SM-kilpailuista.

Mun sanoma tällä tekstillä on muistuttaa, että mahdottomiltakin tuntuvat asiat saattaa olla mahdollista toteuttaa. Vaikka kovin kliseiseltä kuulostaakin, unelmiin kannattaa uskoa vaikka se vaatis ottamaan askeleita epämukavuusalueelle. Niitä ei kuitenkaan tarvi pelätä ottaa, sillä ne saattaa olla niitä ratkasevia askelia, jotka vie sua just sinne suuntaan missä sun unelmat odottaa. Unelmia kohti kulkeva tie ei välttämättä oo se kaikkein helpoin kuljettava tie, mutta silti kaiken sen päässä olevan arvoinen. 💙