Voihan itku ja hampaiden kiristys

Mennään ihan kiertelemättä asiaan, meille ei kuulu tällä hetkellä kovinkaan hyvää. Kiropraktikon ja kengittäjän käynneistä huolimatta Eevi ei edelleenkään liiku puhtaasti. Se sai nyt muutaman päivän kipulääkekuurin, josta huolimatta se on edelleen liinan päässä ravissa epäpuhdas ja oikeastaan juoksuttelutkin ovat jääneet taka-alalle, koska nyt kun en ole kunnolla päässyt ratsastamaan, eikä painoa ole saatu takajaloille, ovat etujalat alkaneet jänteiden seudulta turvotella siihen malliin, että kohta pamahtaa. Suoraan sanottuna tuntuu siltä, että vanhushevosen terveys on hajoamassa käsiin kuin korttitalo, nyt kun tärkein palikka, eli takaosan päällä tapahtuva liikunta, on nykäisty pois kuin matto alta. Käynnissä hevonen ei suoranaisesti onnu, ja eläinlääkärin ohjeella liikutus tapahtuukin nyt sitten yksin omaan selästäkäsin kävellen. Tässäkään hevonen ei ole ihan priima taluttaessa tai pitkin ohjin, vaan takapuolen alta tuntuu kuinka vasen takanen ottaa lyhyempää askelta ja meno on kaikin puolin jähmeää. Tamma jostain syystä lähtee liikkumaan heti paremmin kun ottaa ohjat käteen ja ratsain sitä saa autettua jonkin verran suoremmaksi ja pois etuosan päältä, joten yritetään ylläpitää jonkinlaista notkeutta ja kuntoa nyt käynnissä tekemällä. Ja ei, emme odottele kotona mitään ihmeparanemista, vaan klinikka-aika Kangasalalle on varattuna, mutta menee vielä muutama viikko ennenkuin sinne asti päästään. Tätä ennen tamma pääsee ainakin vielä hierojalle ja uuteen kiron käsittelyyn, jotta voidaan kaikin mahdollisin keinoin helpottaa sen oloa.



Tottakai mua hirvittää mitä siellä klinikalla löytyy. Eevi on oireillut vasenta takajalkaansa ensimmäisen kerran jo 12- vuotiaana ja nyt nämä samat vasemman takasen ja -lanneselän ongelmat ovat toistuneet viimeisen puolen vuoden sisään kaksi kertaa. Tämä viimeisin kerta vielä niin selkeää ontumista aiheuttaen ettei meillä ole koskaan ollut tämän tason ortopedisiä ongelmia. Kiropraktikko mainitsi sen sanan mitä en todellakaan olisi halunnut kuulla, mutta pakkohan sekin mahdollisuus on ottaa huomioon melkein 21 -vuotiaan hevosen tapauksessa: kuluma. Jos SI -ja fasettinivelet ovatkin vain vähän ärtyneet ja tulehtuneet, voisi piikityksellä saada ehkä vielä jotain aikaan, mutta jos nivelpinnat ovatkin pahasti vuosien aikana kuluneet, ei sinne tule uutta niveltä millään erikoiskengällä, lisärehulla, kiropraktikkohoidolla tai jumppaliikkeellä, ei vaikka kuinka toivoisin. Ja luoja tietää, että niitä lisärehuja, jumppaliikkeitä, kirohoitoja ja kengitysmuutoksia on myös tehty ja käytetty. Pitää nyt vain yrittää pitää pää kylmänä ja olla menemättä asioiden edelle. Ei pitäisi maalailla kauhukuvia, ennenkuin asiaa on tutkittu kunnolla. Vaikeaa on kuitenkin pitää positiivista fiilistä, kun elämänsä kunnossa oleva iloinen mummoheppa on muutamissa viikoissa taantunut juuri ja juuri kävelykykyiseksi vanhukseksi, ja huolipäissäni musta kuoriutuu sangen monipuolinen päältä päin arvaamalla diagnosoiva eläinlääkäri mun puolivalmiilla lääketaloustieteen maisterin tutkinnolla...



Niin kauan kuin toivoa on, yritän ajatella että tämä on jotain vielä korjattavissa olevaa. Jumppaillaan käynnissä ja yritetään pitää muori niin hyvässä kunnossa kuin näissä olosuhteissa voidaan. Olen tämän hevosen kohdalla luullut niin monta kertaa ennenkin, ettää peli on menetetty ja kuoppa kutsuu, ja sitten tamma onkin toipunut täysiin voimiinsa, etten suostu luovuttamaan ennenkuin kaikki keinot on kokeiltu. Tällä viikolla pääsen sentään muutaman liikutushevosen satulaan ja melkein koko ensiviikoksi saan myös yhden potran ponin hoitoon, joten ihan köpöttelyksi mun ratsastukset eivät onneksi jää. Nyt vaan kaikki sormet ja varpaat ja peukut ristiin ja pystyyn, että mummohepasta saadaan vielä ratsu!

Tykkää-merkinnät

Kommentit