Hengittämisen vaikeus

Vuosi sitten tähän aikaan, olin tuskin koossa. Hengittäminen oli vaikeaa ja tuntui kuin jokainen askelkin painaisi. Ehkä oma sisukkuuteni, se joka tyhmänä jatkaisi vaikka toinen jalka haudassa ja huutaisi ”katsokaa minua, olen parempi kuin kukaan teistä, pysyn pystyssä ja olen vahva!”, vei minua eteenpäin, vaikka muiden mielestä minun kuuluisi levätä. Kerätä niitä todellisia voimia, ei vain mitä sisu minulle pystyi tarjoamaan. Vaikka korttitalo oli pystyssä, läheisemmät tiesivät, että se oli valheellisesti rakennettu, yksi kerros oli silmänlumetta ja muutama vain heikolla teipillä pystyssä. Juuri niin tarpeeksi pystyssä, että siihen voisi hennosti puhaltaa ja se pysyisi pystyssä, mutta isompi myrskytuuli saisi sen kaatumaan. Vahvana paikallaan kuin lumiukon nenä pakkasella, mutta kevään tullessa tippuen ilman tukea.

Muutama päivä eteenpäin siitä, ihmettelin sitä itsekin, kuitenkin minä hengitin, tuntui kuin ilma olisi työntynyt keuhkoihini, kutitellen sisältäni jokaista sopukkaa mihin vain yltäisi. Toiset sanoisivat sitä kevättuuleen pauhuksi, minä kutsuin sisälläni olevaa tunnetta perhosiksi. Minulle näytettiin taas elämä sen kaikkine valoineen. Moni varmaan saattaa jo tästä aavistaa, että kyllä se mikä minut täytti, oli tunne. Juonipaljastus, minä tapasin uuden ihmisten ja ihastuin. Niin lujaa tartuin siitä tunteesta kiinni, että tuntui kuin en olisi koskaan vastaavaa kokenut. Ja tottahan se olikin, en ollut koskaan niin kauan hengittämättä, että ilma tuntuisi lopulta pelastukselta. Ja tässä tilanteessa, minä olin ollut valmis pidättämään ilmaa sisälläni, vaikka aikojen loppuun asti.

Mutta mitä enemmän hengitin, sitä enemmän aloin epäilemään sitä. Aloin kyseenalaistamaan tämän olemassa olon, ja sen tarkoitusta minulle. Oliko tämä ilma kelvollista? Oliko minulla oikeus hengittää, miksi hengitin, entä jos hetkeksi lakkasinkin, kuuluiko minun lopettaa silloin hengittäminen kokonaan? Miksi tämä ilma ei ole samanlaista kuin ilma, jota ennen olin hengittänyt? Jos epäilin sitä, tarkoittiko se, ettei minun kuuluisi edes hengittää, olenko minä ansainnut sitä silloin?

Nämä ajatukset itsessäni kävin mieleni kanssa kamppailua. Minä halusin hengittää, minä halusin sitä niin paljon, mutta miksi minusta silti tuntui, ettei se ollut oikein, mikä siinä niin yksinkertaisessa asiassa oli ongelma. Vai olinko minä itse se ongelma kuitenkin koko ajan? Annoinko ilmalla edes lopulta mahdollisuutta täyttää keuhkoni, jos kuitenkin haluisin pidättää hengitystä varmuuden vuoksi. Koska se oli tuttua ja turvallista, sehän minä osasin.

Kuvitelkaapa itsenne vuorotellen hengittämässä ja pidättämässä hengitystä, kyllä päänsärynhän siinä vain onnistuu saamaan. Yritä siinä sitten tykyttävän pääkopan kanssa miettiä mitä pitikään tehdä ja mikä on oikea suunta. Helpompaa oli nukkuminen, silloin kaikki ajatukset, jotka saivat minut hyperventiloimaan, sulkivat äänensä edes hetkeksi, elleivät uniin asti päättäneet tulla mukaan. Lopulta tein sen mitä koin oikeaksi, palasin tuttuun ja turvalliseen ilmattomaan tilaan, sillä hengittäminen ja sen harjoittelu, siihen luottaminen vain pahensi omaa oloani.

Huomaatteko ironian, ilma kurkussani kuristi minua koska en osannut luottaa hengittämiseeni, minulta puuttui usko siihen. Koska eihän se ennenkään ole tuonut minulle turvaa. Miksi ilma nyt olisi puhtaampaa kuin jossain muualla. Entä jos tämäkin ilma vain katoaisi. Lopulta olisin takaisin lähtöpisteessä, siinä hyvässä ja tutussa, pysyisin elossa ilman hengittämistä. Ja silti mietin, teinkö oikean ratkaisun. Eikö ilman kuuluisi, kaiken sen hyperveloinninkin keskellä, olla lopulta pelastus?

Tai sitten minua ei vain ole tarkoitettu hengittämään, sillä sitäkään en osaa tehdä oikein.


  • tunteet

Tykkää-merkinnät

Kommentit