Vuosi sitten tähän aikaan, olin tuskin koossa. Hengittäminen oli vaikeaa ja tuntui kuin jokainen askelkin painaisi. Ehkä oma sisukkuuteni, se joka tyhmänä jatkaisi vaikka toinen jalka haudassa ja huutaisi ”katsokaa minua, olen parempi kuin kukaan teistä, pysyn pystyssä ja olen vahva!”, vei minua eteenpäin, vaikka muiden mielestä minun kuuluisi levätä. Kerätä niitä todellisia voimia, ei vain mitä sisu minulle pystyi tarjoamaan. Vaikka korttitalo oli pystyssä, läheisemmät tiesivät, että se oli valheellisesti rakennettu, yksi kerros oli silmänlumetta ja muutama vain heikolla teipillä pystyssä. Juuri niin tarpeeksi pystyssä, että siihen voisi hennosti puhaltaa ja se pysyisi pystyssä, mutta isompi myrskytuuli saisi sen kaatumaan. Vahvana paikallaan kuin lumiukon nenä pakkasella, mutta kevään tullessa tippuen ilman tukea.

Muutama päivä eteenpäin siitä, ihmettelin sitä itsekin, kuitenkin minä hengitin, tuntui kuin ilma olisi työntynyt keuhkoihini, kutitellen sisältäni jokaista sopukkaa mihin vain yltäisi. Toiset sanoisivat sitä kevättuuleen pauhuksi, minä kutsuin sisälläni olevaa tunnetta perhosiksi. Minulle näytettiin taas elämä sen kaikkine valoineen. Moni varmaan saattaa jo tästä aavistaa, että kyllä se mikä minut täytti, oli tunne. Juonipaljastus, minä tapasin uuden ihmisten ja ihastuin. Niin lujaa tartuin siitä tunteesta kiinni, että tuntui kuin en olisi koskaan vastaavaa kokenut. Ja tottahan se olikin, en ollut koskaan niin kauan hengittämättä, että ilma tuntuisi lopulta pelastukselta. Ja tässä tilanteessa, minä olin ollut valmis pidättämään ilmaa sisälläni, vaikka aikojen loppuun asti.

Mutta mitä enemmän hengitin, sitä enemmän aloin epäilemään sitä. Aloin kyseenalaistamaan tämän olemassa olon, ja sen tarkoitusta minulle. Oliko tämä ilma kelvollista? Oliko minulla oikeus hengittää, miksi hengitin, entä jos hetkeksi lakkasinkin, kuuluiko minun lopettaa silloin hengittäminen kokonaan? Miksi tämä ilma ei ole samanlaista kuin ilma, jota ennen olin hengittänyt? Jos epäilin sitä, tarkoittiko se, ettei minun kuuluisi edes hengittää, olenko minä ansainnut sitä silloin?

Nämä ajatukset itsessäni kävin mieleni kanssa kamppailua. Minä halusin hengittää, minä halusin sitä niin paljon, mutta miksi minusta silti tuntui, ettei se ollut oikein, mikä siinä niin yksinkertaisessa asiassa oli ongelma. Vai olinko minä itse se ongelma kuitenkin koko ajan? Annoinko ilmalla edes lopulta mahdollisuutta täyttää keuhkoni, jos kuitenkin haluisin pidättää hengitystä varmuuden vuoksi. Koska se oli tuttua ja turvallista, sehän minä osasin.

Kuvitelkaapa itsenne vuorotellen hengittämässä ja pidättämässä hengitystä, kyllä päänsärynhän siinä vain onnistuu saamaan. Yritä siinä sitten tykyttävän pääkopan kanssa miettiä mitä pitikään tehdä ja mikä on oikea suunta. Helpompaa oli nukkuminen, silloin kaikki ajatukset, jotka saivat minut hyperventiloimaan, sulkivat äänensä edes hetkeksi, elleivät uniin asti päättäneet tulla mukaan. Lopulta tein sen mitä koin oikeaksi, palasin tuttuun ja turvalliseen ilmattomaan tilaan, sillä hengittäminen ja sen harjoittelu, siihen luottaminen vain pahensi omaa oloani.

Huomaatteko ironian, ilma kurkussani kuristi minua koska en osannut luottaa hengittämiseeni, minulta puuttui usko siihen. Koska eihän se ennenkään ole tuonut minulle turvaa. Miksi ilma nyt olisi puhtaampaa kuin jossain muualla. Entä jos tämäkin ilma vain katoaisi. Lopulta olisin takaisin lähtöpisteessä, siinä hyvässä ja tutussa, pysyisin elossa ilman hengittämistä. Ja silti mietin, teinkö oikean ratkaisun. Eikö ilman kuuluisi, kaiken sen hyperveloinninkin keskellä, olla lopulta pelastus?

Tai sitten minua ei vain ole tarkoitettu hengittämään, sillä sitäkään en osaa tehdä oikein.

Sain haasteen yllättäen Camillalta, hän jos joku tietää kuinka vaikeaa minun on joskus sisältöä tuottaa. Ja näiden kyselyiden avulla oppii aina kaikenlaista, niin lukija kuin kirjoittajakin. En osaa nimittäin tehdä kyselyitä vain sutaisten tai nopeasti, ja yleensä näissä tapahtuu sama kuin postausluonnoksissakin -alan ajattelemaan ja analysoimaan liikaa, jolloin se lopulta löytyy vain tallennetuista luonnoksista. Niistä joita ikinä ei saa julkaistua.

Tälläkin hetkellä luonnoksia taitaa olla muutama, pari enemmän henkilökohtaistakin joiden kohdalla juuri mietinkin että voiko tätä julkaista.

Mutta nyt on hyvä harjoitella sitä, ettei jätettäisi asioita vain luonnoksiin vaan toteutettaisiin ne! Eli yritän nyt tähänkin kyselyyn vastata ilman sen kummempia analysointeja. Vastaan siten miltä minusta tuntuu juuri nyt. Hetki on kuitenkin joskus tärkeämpi kuin pitkälle katsominen. Eikö?

Nimeni on Mira. Nimelläni ei sen kummempaa tarinaa ole kuin, että isäni äidin nimi oli Mari joka tuli siskoni nimeksi niin äidinäitini aka Mamma päätti sitten että toisesta tulee Mira. Ja toinen nimi Maria, on myös hänenkin toinen nimi.

Syntymävuoteni on 1985

Perheeseeni kuuluu itseni lisäksi kaksi maailman suloisinta chihuahuaa (mun vauvat).

Joskus minusta tulee paras versio itsestäni? En tiedä, tämä oli vaikea kysymys sillä elämä on kuitenkin avoin ja uusia polkuja ilmaantuu kokoajan. Tuleeko minusta mitä fyysisesti tai henkisesti? Jos vastaan jotain niin sittenhän minun pitää pyrkiä siihen? Haluan kuitenkin elää ns tanssien ja kompastellen, kuin marssien määrätietoisesti eteenpäin.

Rakastan sitä että kesä on joka päivä lähempänä. Kun aamulla herää ulkoiluttamaan koirat ja linnut visertää ja vihreää puskee esiin.

Vihaan, tai inhoan (viha on mielestäni niin vahva sana) on siitepölyallergia ja sen aiheuttama väsymys. Normaalisti herään valoon pirteänä, nyt joinain aamuina olisi tarvittu ties mitä työmaakoneita nostamaan minut sieltä ylös.

Haaveilen hetkistä jotka jäävät ikuisesti mieleen. Niistä hetkistä kun ei tarvitse edes kyseenalaistaa omaa olemustaan tai siitä mitä huominen tuo tullessaan.

Minua pelottaa entä jos -hetket. Minun on vaikea luottaa, että hyvä on tullut jäädäkseen vaan stressaan itseni yliajattelemalla kaikki kauheudet mitä voi vielä tapahtua, jolloin olen valmistautunut siihen kun se matto vedetään taas jalkojen alta.

Kirja tai elokuva, joka aiheuttaa edelleen väristyksiä on Cecelia Ahern - Ps. Rakastan sinua

Parin viinilasillisen jälkeen perjantai-iltana kuuntelen Spotifysta, tai pikemminkin parin pepsimax lasillisen jälkeen, sillä en juo alkoholia juuri koskaan. Mutta varmaankin nyt suomiartistit kuten Ida Paul&Kalle Lindroth, Sini Yasemin tms..

Noloin tv-ohjelma, mistä pidän Emmerdale

Salainen taitoni on muistaa pikkutarkkoja asioita mitä merkityksettömistä keskusteluista tai tilanteista.

Salainen paheeni on irtokarkit. Voisin elääkin niillä.

Itkettää kertoakin, mutta itken aina tai oikeastaan en koskaan. Kyllä minä tunteellistun mutta itkemisessä on harjoittelemista, 30 vuotta pitänyt sitä heikkoutena itsessäni, joten ne kyyneleet eivät sieltä tule vaikka kuinka puristaisin itseäni kuin sitruunaa.

Haluan osata sen taidon, että pienistä asioista ei tarvitse päässään muodostaa kokonaista kirjasaagaa. Eli haluaisin ei osata yliajattelemisen taidon.

Kahta en vaihda ja ne ovat minun pojat. Ne ovat minun maailmani, viekää kaikki muu mutta näiden tyyppien kanssa olen aina onnellinen.

Hymyilen kun aurinko koskettaa silmiä, saadessani viestin otukselta, kun katson nukkuvia poikiani.. tämän hetken hymyn aiheet.

Lempiherkkuni on cantaloupe meloni.

Viisaus, jonka olen tähän mennessä oppinut asioita ei tarvitse aina ylianalysoida vaan voi mennä tunteen mukana. Joskus on otettava riskejä ja hypättävä ilman laskuvarjoa -ja luottaa siihen että selviää ehjänä.

Lisäksi otuksen vanhempien sanoma lause jäi mieleeni; "Hymy on kasvojen merkkivalo, että sydän on kotona."

Yhteistyössä:BGA Nordic

Huomenta,

se olisi hyvä sana aloittaa. Talvet ovat minulle aina henkisesti raskaita, ja tämä talvi etenkin on pitänyt sisällään kaikennäköistä, että kaiket voimat mitä minulla on ollut, olen kerännyt vain siihen, että jaksan mennä töihin. Onneksi työpaikka on täynnä ihania ja rakkaita ihmisiä joille on helppo sanoa, kun on huono päivä ja tekisi mieli mennä vain päikkäreille.

Mutta nyt kevät alkaa jo vilkuttamaan tulemistaan, huhtikuukin on jo kulman takana, joten on hyvä aika herätä talvihorroksesta ja pyyhkiä silmistä viimeisimmät unipölyt. Minulle sopisi hyvin muumien elämä, nukkuisin talvet ja hereillä kesät. Eivät ihmiset kovin väärässä ole olleet, kun ovat sanoneet minun käyvän aurinkoenergialla.

Talveen kuului myös muutto uuteen asuntoon. Ja vaikka olenkin muuttanut monesti, tämä muutto tuntuu ensimmäistä kertaa siltä, että olen löytänyt paikkani. Takaisin Matinkylään ja itseasiassa takaisin entisen asunnon naapuriin missä minä ja entinen avomieheni asuimme ennen. Ja vaikka seutu onkin täynnä muistoja, tämä asunto isoine vaaleine seinineen tuntuu kodilta. Ja vaikka olenkin saanut hyvin sisustettua asuntoa, ne äsken mainitsemani isot vaaleat seinät vielä kaipaisivat jotain.

Nyt olenkin alkanut kaivata isoja sisustustauluja ja –julisteita varsinkin makuuhuoneeseen, joita monet liikkeet myyvät kuten myös BGA Nordic. Kuinka ihanaa olisikaan herätä, kun silmät avatessa silmiin osuisi heti juliste mikä sisältää iskulauseen jonka voimalla herääminen aamuihin, ties millaisiin, olisi helpompaa.

Olohuoneeseen olen taas ajatellut maisemataulua, en kuitenkaan mitään kovin värikästä, yllättäen. Olenkin kovasti mieltynyt mustavalkoisiin kaupunkimaisema, varsinkin Lontoo aiheisiin, tauluihin. Isoimpana haaveenani onkin ollut pienestä pitäen käynti Lontoossa ja sisustustaulujen avulla kaupunki olisi lähempänä, ennen kuin pääsen haaveeni toteuttamaan. Toisaalta olen myös miettinyt olohuoneen seinälle taulukollaasia, kaupunkiaiheinen juliste olisi muisto matkoista joita olen tehnyt. Idea siitä lähti löytäessäni ihanan Rooma aiheisen julisteen. Sen kaupungin kauneutta ei noin vain voi unohtaa.

Tällä hetkellä seinät siis vielä loistavat valkoisuudellaan ja odottavat minun tekevän päätöksiä niiden suhteen. Ties vaikka yllätänkin itseni kevään valon saapuessa ja seinältä löytyykin pian jotain värikästä.

Mitä mieltä itse olet sisustustauluista, pitäisikö niiden olla huomaamattomia ja taustaan sulautuvia, vai pidätkö enemmän siitä että taulu kiinnittää heti katseen?