998.

Mä peittelen itseni
tarkasti kirjoitan tän tekstin peiton alla huoneessa on niin kylmä että etsisin kaapista lapaset yöksi jos jaksaisin.
Joku päivä silloin ensimmäisten yöpakkasten aikaan yks niistä tuli päivittelemään kun mun huoneessa on niin kylmä mä olin nukkumassa en jaksanut nousta edes istumaan ja vastasin vain hmm kun se kysyi jotain pattereista.
Lopulta kun oli pakko nousta ylös ojentaa siis kädet pois leopardiviltin alta käsittää jännittäneensä hartioita taas liian pitkään mä kävin laittamassa pattereita pienemmälle en nyt ihan kokonaan pois mutta se oli laittanut ne täysille!
Ei pattereita pidetä täysillä kuin ehkä silloin kovimmilla pakkasilla just kun on helteistä päästy niin täytyis tukahduttaa itsensä johonkin keinolämpöön.
En tahdo.
Mä tahdon tän hetken kuvitella itseni heijaavaan syliin ahdistuksettomaan tilaan silittävät kädet ja rauhallisen äänen emmä tiiä kenestä mä enää turvaa toivoisin toivoisinko kenestäkään vai hiljenisinkö vain?
Satuttavia sanoja on sanottu niin monta on nähty suljettuja ovia jäähyväisiä ja no niin.
Mä yritän aina näissä hetkissä sanoo itselleni älä jatka enää pidemmälle toi ei auta sua.
Mut joku mun sisällä ei käskyä tavoita se jatkaa ja jatkaa ja jatkaa tilanne on yhtä epätoivoinen kuin se että joku seisoisi paksun lasiseinän takana selin suhun ja sä yrittäisit huutaa sä yrittäisit hakata sitä lasia sä yrittäisit kaikkes mut ei se toinen kuulis ja lopulta sä alistuisit kohtaloos vajoaisit sitä seinää vasten ja toivoisit vain kumpa se tajuais kääntyä.
Eikä se henkilö lasin takana koskaan kääntyis se lähtis toiseen elämään jättäis sut yksin lasin taakse edes tietämättä sun olemassa olosta kävelis vain ripein askelin kotiinsa tai töihinsä tai minne vaan ja sä et vois mitään sua ei vaan kuultais ja sä ymmärtäisit kokonaisuuden kipeyden.
Mutta se ihminen pelastaja, suojelusenkeli mä keksin sen mä keksin kädet mä keksin luonteen mä keksin kaiken sen joka ei koskaan satuta.
Mä luon turvan asetan itseni tähän pian tipun niihin painajaisiin mutta ennen niitä mielikuvitukseen syliin, heijaan mihin tahansa muuhun kuin tähän maailmaan.
Pakoon tietoa aamuheräämisestä seitsemän aikaan soivasta kellosta ja pakotetuista joka aamu toistuvista rituaaleista pakoon hymyistä ja selityksistä tunnekorttikierroksesta ja turhien biisien listasta pakoon kaupassa käymisen pelosta entä jos tulee tuttu vastaan se tai se tai hän tai SINÄ lasketuista minuuteista yrityksistä unohtaa tilanteet pakoon pakotetusta sosiaalisuudesta ja pakoon pimeyden varaan rakentuneesta huoneesta.
Tässä sängyssä ruumiinlämmön lämmittämän peiton alla villasukat jalassa ja jääkarhupehmolelu vasemmassa kädessä tässä mä rakennan epätodellisen turvan sellaisen jonka tiedän olevan oikeassa elämässä saavuttamattomissa.
Ja kaikkeen syynä on se että paha olo rikkoo rajoja se koettelee mua kuten joka syksy tähän aikaan se alkaa hitaasti voittamaan tilan itselleen pimeiden aikojen paha olo on paljon toisenlaista kuin kesien pimeinä aikoina epätoivon suuruudelle ei löydy riittävää sanaa se on niin kokonaisvaltaista että pahimpina aikoina tukahduttaa jopa itsetuhoisuuden tieltään.
Niissä hetkissä on pimeys ja pimeässä himmeä valo on jonkun välittävät sanat ja hipaisu jonka unohtaa heti vajotessaan seuraavaan uneen silloin vastuu karkaa kauas ei sellaista tunneta hetkissä joissa on liian väsynyt avaamaan silmänsä.
Siksikin mä odotan joulukuuta kun tämä pimeys syvenee syyskuussa ei ole aavistustakaan kuinka mustaksi kaikki talven aikana ehtii muuttua mutta nyt sitä osaa jo toivoa voi kumpa paha olo saisi sen saman olomuodon kuin silloin aiemmin kun se ylitti sietokyvyn ja mä en pystynyt mitään mä tahdon siihen hetkeen kun oli vain valo ja sen heijastukset ei itsemurha-ajatuksia ei tietoa seuraavasta asiasta jonka läpi on pakko selvitä.
Mutta siihen saakka mun on mentävä näillä herättävä aamulla ja jatkettava vaikka haluaisin vain sen kuvitteellisen pelastajan turvaan.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229