997.

Syksy kiskoo mua näihin pimeisiin huoneisiin
näissä mä oon vaan se ei kukaan hukkuneena syvimpiin kaipuisiin voin antaa kyynelten virrata ja antaa niiden joita en saa kii kastella sohvatyynyjä.
Näissä huoneissa mä oon se Veera joka hylättiin mun ei tarvitse esittää reipasta mun ei tarvi kuunnella muuta kuin kummallisen kellon tikitystä se pitää jatkuvaa ääntä se yrittää voittaa sekunnitkin se haluaa olla muita parempi.
Eilen ymmärsin ongelma on elämä.
Mä oon hukkunut tänne mä oon umpikujassa itseni kanssa täysin lukossa.
Siksi en pysty kirjoittamaan en vapaita tekstejä kuten muutama vuosi sitten vain näitä valitusvirsiä itkujen aiheita ja ikävää.
Mä oon nää vuodet, kuukaudet kuvitellut kirjoittavani suurista aiheista näiden miettiminen on sattunut niin paljon mutta nyt ymmärsin nää kaikki nykyiset tekstit on enää pelkkää pintaa kun avaan wordissa tyhjän sivun mä en pystykään enää tuottamaan tekstiä.
Mä oon kadottanut tappanut mun luovuuden niihin ohjeisiin joita oon opiskellut hyvinä päivinä haaveillessa älä koskaan pyyhi kirjoittamaasi tekstiä älä kritisoi itseäsi liikaa täytyy lukea, jotta voi kirjoittaa.
Mä oon enää vain lista ohjeita joiden mukaan kuuluis toimia joiden mukaan toimiessani kuvittelen tuottavani hyvää tekstiä.
Oikeasti oon liian väsynyt kaikkeen mä odotan vain iltojen pimeää joku katsoo aulassa kummastuneena kun mä astun pimeään huoneeseen jätän oven raolleen mutta en sytytä valoja.
Se ei tiedä että mä kuulun tähän että joskus aikojen alussa muhun kirjattiin tää mä kuulun pimeyteen pimeä on ainoa paikka johon sovin jossa en voi rikkoa ketään vastaan jossa kukaan ei voi arvostella mua.
Tää on omanlaisensa turva kun tähän jokaisen syksyn myötä tottuu kesän jälkeen hakee hetken paikkaansa elokuu taipuu syyskuuksi mutta vasta silloin kun lokakuu tippuu huoneisiin emmä tiedä tuleeko se katonrajasta vai ikkunanpielistä mä tunnen vaan näin kuuluu olla Suomen talvi pitkä ja pimeä ja jollain tavoin mä luovun ajan valtaan.
Muistoja en jaksa kirjata sinusta ja minusta ja huoneesta turvassa siitä pimeästä jossa istuit mun vierellä mä en jaksa ja kirjoitan silti.
Etsin uusia keinoja satuttaa itseäni juon lämmintä kaakaota vaikka itkettää mä en halua raiskata muistoja näin ja silti mun täytyy.
Ja mä odotan salaa pakkasia lumihankia, pimeää metsää mä odotan jotta voin satuttaa itseäni arvitta muiden katseilta piilossa mä voin kulkea metsässä vaikeassa maastossa yksin liian vähillä vaatteilla kiskoa neuleen pois ja jäädä hankeen vaikka sattuu niin ettei edes oikein enää tunne.
Ja niissä missä aikaa on vain vähän painaa kädet kantohankiin niiden jäätyneet pinnat tahtoo aina repiä kuivuneet rystyset auki mutta mitä mä siitä välitän sillä kukaan ei tajua miks mun kädet vuotaa verta eikä kukaan osaa epäillä mun itse sitä aiheuttaneen.
Mutta vain muilta salassa muiden kuullen mä myötäilen niiden sanoja kylläpäs on kylmä eikä, nytkö jo pakkastako voi kauhea!
Joku kysyy oonko mä aidosti iloinen kun päivät selitän juttuja kaikille jotka mua jaksaa kuunnella kun jossain vaiheessa on vaikea olla hiljaa kun ajatukset vaan lentää ja lentää.
Mä yritän selittää vastaukseksi tästä ristiriidasta pimeyden voimasta ja mun todellisesta heikkoudesta mut kuka mua uskoo jos oon edelliset kymmenen tuntia hymyillyt ja nauranut?
Mä en tunne itseäni laisinkaan oon ehkä vaan ei mitään en enää kunnolla itsetuhoinen en oikealla tavalla mutta en ole myöskään elämänjanoinen tai tahdo tätä jatkaa mä oon vaan joku surkimus joka on kadottanut itsensä itseltään.
Yritä siinä sitten päätellä ootko ollut aito vai feikannut kun sulla on aikaa vastata puoli minuuttia ennen kuin toinen kääntää katseensa seinään turhautuneena.
Emmä tiiä mä haluan huutaa kun en mä helvetti tiiä eikä kukaan voi sitä mulle kertoakaan.
Mä haluan avata tän lukon löytää avaimen ja pystyä taas tuntemaan olemaan aito ja ihminen ja sietää itseäni oppia elämään ja niin mutta kun aina mä oon se toinen jokaisessa tilanteessa on joku joka on enemmän oikein joku joka tarvitsee joku joka ansaitsee joku joka on vain mua parempi ja mä jään joka kerta mä hiljenen ja jään jokaisen kerran jälkeen mä haukun itseäni yritän tuhota itsestäni sen palavan elämänhalun yritän opettaa itselleni että mun täytyy puhua hiljempaa mä en saa sanoa omaa mielipidettä en missään nimessä kertoa omasta elämästäni, muistoistani, kivuistani mun täytyy olla kiltimpi mun täytyy ottaa toiset paremmin huomioon mä en saa olla näin helvetin itsekäs enkä mä saa kuvitella että ketään kiinnostaa kuunnella mun puhetta.
Mun täytyy tietää etten mä ikinä, missään tilanteessa, oo yhtään mitään mulla ei oo arvoa johan se muhun kotona iskostettiin mä en oo muuta kuin itsekäs ja paha ja ilkeä.
Mä en saa koskaan unohtaa näitä asioita.
Mä en ansaitse parempaa mä en saa itkee kohtaloani tää on karma joka kostaa kaikki mitä tapahtuu on vain oikein mulle.
Nämä asiat mä tiedän itsestäni kaikki muu on jotain harmaata vaikeasti tavoitettava usvaa ei oo mitään mistä sais otteen ohi lipuvia keskusteluista joiden tärkeimpiä lauseita en enää muista silloin kun ovi suljetaan.
Jos joku vaan pysytyis opettamaan mulle itseni jos joku pystyis olemaan mulle turva kertomaan että tuo ajatus on oikea ja tuo on vain jonkun sana menneisyydestä jota mieli toistaa kun ei parempaakaan osaa jos joku sanois mulle ne adjektiivit jotka mua kuvaa jotta voisin sitten toistaa ne jollekin joka kysyy millainen ihminen sä oot?
Sillä mä oon hukassa päivä päivältä syvemmässä vedessä mustassa, raskaassa, upottavassa mä oon kuolemassa tähän hukkumiseen pelasta mut pelasta nyt?

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229