995.

Kirjastossa se välähtää tajuntaan
jos mä joskus kirjoitan kirjan omaelämäkerran kuten jotkut on ehdotelleet sen nimeksi tulee se joka pelastaa mut pahimmalta ololta.
Nimi pysäyttää liikkeen kirjaan katsovan kädessä se joka tietää mitä nimi tarkoittaa lukee vähintään takakannen ja loppu on hänen päätettävissään.
Mut mä tajuan ennen kuin pystyn lukemaan toisten kirjoja oppimaan enemmän kirjoittamisesta mun täytyy selvittää oma pää.
Se on kietoutunut niin syvälle pahaan oloon viimeisen kahden vuoden aikana että lopputuloksena on oikeastaan enää lyhyt pätkä siitä kuinka hakkaan päätäni kiviseinään.
Ei oo muuta ajatukset on umpisolmussa eikä sen langanpäitä löydä kukaan.
Mä en tiiä kuka se on joka ne sitten lopulta löytää mutta tiiän että tästä umpikujasta on vain yksi tie pois.
Palata samaa reittiä takaisin kirjoittaa uudelleen mennyt elämä.
Mä oon aina ihmetellyt omaelämänkertoja miten ne kirjailijat saa kokonaisen kirjan kirjoitettua omasta elämästään jo parin, kolmenkymmenen vuoden ikäisenä kirjahan vaatii valtavasti tekstiä mutta muistoja on niin vähän.
Enkä mä ratkaisua löydä siihen ehkä mun elämästä ei vaan saa novellia pidempää tekstiä mutta jotenkin menneet ikävä ja menetykset kaikki se jota tapahtui ennen varsinaista sairastumista ja kaikki tämä ymmärrys jota tää pimeys on mulle opettanut mun täytyy kirjoittaa mulla täytyy olla tila, aika ja paikka mun täytyy pystyä purkamaan tämä kaikki paha olo tekstiksi jotta voin edes hetkeksi keskittyä johonkin muuhun jonkun toisen tarinaan pimeäähän siitäkin tekstistä tulee emmä osaa kirjoittaa hyvin muuta kuin epätoivoisista ihmiskohtaloista mutta se että saisin tarinan henkilölle toisen nimen kuin itselleni ja että tarina olis muutakin kuin mun itkua siitä kuinka menetin teidät.
Sillä kyllähän mä tiiän että tää ei vie mua eteenpäin mun täytyy jollain tasolla päästää irti (eieieieiei EI!) ei kun ihan vaan ei unohtaa vaan oppia siirtämään kaikki tapahtunut hetkeksi syrjään sillä tavalla että ulkoistan luovuuteni.
Mun täytyy niin kipeää kuin se ikinä käykään.
Yritän rauhoittaa itseäni ajatuksella että vaikka mä tunnin päivässä ajattelisin jotain muuta kuin teitä ja teidän lähtöä se ei tarkoita että mä unohtaisin se tarkoittais vaan sitä että mä sietäisin elämää ja pystyisin keskittymään siihen mitä rakastan siihen mihin mulla on joka päivä mahdollisuus siihen ainoaan asiaan jossa mä voin sanoa olevani hyvä ja ainoaan asiaan johon jaksan panostaa pystyäkseni kehittymään.
Olisin vielä paljon enemmän hukassa jos en tietäis tätä jos en olis löytänytkään kirjoittamista uudelleen lapsuuteen jääneiden tarinoiden jälkeen jos en tietäis että saan selitettyä lähes kaikki asiani kirjoittamalla jos en osaa puhua.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229