989.

Jos tilanne ei olis aivan näin kauhee
mä hymyilisin silleen vähän kummastuneen huvittuneena mut kun tää kaikki on mennyt jo niin yli että vetäydyn enää huoneen nurkkaan tärisemään kauhusta.
Mä pidän huoneen ovea yöt auki ja aion silti muuttaa omaan kämppään miten mä oon kuvitellut selviäväni näiden pelkojen kanssa muutaman viikon päästä omillani?
Tai entä painajaisten kun aamulla en ensimmäisenä pystykään nauramaan niitä kaikkein pelottavimpia vitsiksi jollekin?
Mitä kun mulla on pelkästään aikaa hautautua niiden painajaisten tunteisiin entä kun mun ote arjesta irtoaa ja mun unirytmi katoaa?
Miten mä selviin kun jatkuvasti on jotain älyttömän vaikeita asioita selvitettävänä sähkösopimus, vakuutus mitä mun edes pitäis tietää?
Tai kelan kanssa taistelu mä en osaa enkä mä ymmärrä ja aina ne vaatii lisäselvitystä tiettyyn päivämäärään mennessä ja mä vaan itken niiden paperien keskellä kun kukaan niistä joilta voisin kysyä ei osaa auttaa.
Mut kun mä tunnen tän niin vahvasti mun täytyy lähtee mä en saa enää jäädä mä en saa sen minkä kerran sanot ääneen sen pidät aina sitähän mä oon muiltakin itkenyt älkää sanoko sellaista mitä ette tarkoita miks siis mä olisin tässä poikkeus?
Mua väsyttää tää vastuu äsken tähän asettuessa se löi itsensä taas tajuntaan joku kysyy mun mielessä että ymmärränkö mä ettei siellä omassa kämpässäkään kukaan mua ota syliin ja lohduta?
Ettei mistään tuu sellaista ihmistä ettei oo ketään niin läheistä että käsitänhän mä sen yksinäisyyden koon kun pakkaan tavarani ja sanon moi?
Että ymmärränhän et silloin ei oo enää mitään toivoa?
Mutta olisko tässäkään nää lupas läheisyyttä unohtivat lupasivat uudelleen ja jättivät miks mä jäisin tänne tietämään jos en ois puhunut jos en ois ollut näin vääränlainen mä oisin saanut läheisyyttä ja turvaa?

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229