985.

Vaikka mun sisällä on se uhma
helvetti mua ei voi kohdella noin niin kuin ne on mua viime aikoina kohdelleet mä mietin miten sitten pärjäänkään.
Ei siinä muuten mitään muuta kuin se painostava yksinäisyys kavereita on muutama mut ei se tarkoita et joku ehtis joka päivä nähdä.
Ja koulun pystyisin aloittamaan järkevästi vasta tammikuussa edessä on ne vuoden pimeimmät kuukaudet yksin jossain tuntemattomassa.
Tai kyllä mä paljon siitä tiiän mut se et kestääkö mun mieli vai onko se vaan sitä itsetuhoisuudesta itsetuhoisuuteen seilaamista.
Sillä kyllä sitten kun kevääseen selviän sitten kaikki on varmaa ja elämää huomattavasti suuremmalla todennäköisyydellä.
Mutta kun mä en ihan oikeesti jaksa jäädä kattomaan sinne enää sitä menoa jääkää te vaan mussummussimia ja sitä kun toisella on niiin niin paha olo emmä oo itsekäs kun sanon etten jaksa enää seurata sitä kyllähän mä tiiän pahan olon ja sen huomionhakemisen mä tiiän noi kaikki mut se vierestä seuraaminen saa raivostumaan vittu kuinka lapsellisia ihmiset voi olla!
Mä lähden omaan elämään en oo vuosiin elänyt sellaista jossa saan täysin itse päättää kenelle puhun tai mistä puhun.
Mun täytyy vaan liikkua leipoa ja kokata käydä kylässä ja matkustaa mun täytyy vaan täyttää elämä tekemisellä niinäkin päivinä kun en jaksais edes nousta sängystä.
Terapian mä voin käydä läpi sitten joskus myöhemmin jollakin toisella terapeutilla jos sitä enää tarvitsen silloin kun oon elämän kanssa niin vahvoilla ettei mun tarvitse laskee joka viikolle jotain päivää jona pystyisin tappamaan itseni.
Nyt se ei vaan onnistu että kaks kertaa viikossa on pakko puhuu jostakin en mä jaksa nyt miettiä miten pitäis ajatella toisin tai yhtään mitään mitä se ehdottaa.
Mussa on se uhma kyl mä ite tiiän parhaiten miten mä selviän et joo voi mulle kertoo miten mun kannattais tehdä mut kuka vittu sitä tietää et meneekö se mun kohdalla niin?
Eihän ne saa kuulla mun onnistumisista tai epäonnistumisista mut kun emmä ees välitä niistä niin että mua kiinnostais niille mitään kertoakaan.
Perustelen lähtöä sillä että jossain vaiheessa edessä on kuitenkin se ensimmäinen pimeä syksy yksin se vaan että onko se nyt vai kolmen vuoden päästä onko sillä lopulta mitään merkitystä se ero vaan ettei mun tarvitse enää ikinä mennä osastolle ellen itse tahdo sillä lääkärithän tietää jo että turha mua on osastolle pakottaa ohjaajat on vaan tehneet sen päätöksen että jos viiltää joutuu osastolle "miettimään" ja saa palata sitten kun haluaa taas kuntoutua.
Ja kun tietysti mä tuun viiltämään en tiiä koska lopetan mutten varmasti tuossa tilanteessa joka tuolla on niin helpolla mä en irti päästä mun ainoasta avusta.
On ehkä oikeasti jopa helpompi sietää se yksinäisyys kuin elää sen pelon alla mikä on se viimeinen virhe.
Vaihtoehtoja on kaks se sama pimeys on siellä mun huoneessa kuin se olis omassa kämpässäkin yksin asuessa elämä vaatii itseltä enemmän mielenkiintoa ja yritystä mutta ei se oikeesti oo mikään mahdottomuus.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229