948.

Sinä iltana mä en lähetä yhtäkään viestiä
en soita kenellekään hymyilen matkani rantaan omaa sairasta hymyäni eikä ohikulkijat tajua mun salaisuutta mä oon lähdössä enkä tuu enää takas.
Silloin ne kirjeet lepää muistovärssyjen kanssa mun huoneessa sen muiston vierellä jonka jätän siskolleni.
Mulla on laukussa paljon juomia ja tietysti suklaata mä muistan silloin neljä vuotta sitten kesällä kuinka kirjoitin päiväkirjaan kuolevani meriveden makuun sekoittuneita karkkeja suussani niin mä aion tehdä yhä nyt vuosia myöhemmin sillä kadun jokainen hengittämäni sekunti sitä etten vielä oo lähtenyt.
Mä yritän vakuuttaa itelleni et enää mä en pakene rannalta et kun mä tän kerran sinne pääsen mä en peru enää.
Vaan mä käytän tilaisuuteni viimeisen mahdollisen enkä anna kenellekään tilaa pelastaa.
Silti se sama epävarmuus on mussa mä oon niin monta kertaa ollut yhtä varma kuin nyt ja silti kaikesta siitä vihasta, pelosta ja ikävästä huolimatta luopunut mun todellisesta pelastajasta.
Mun täytyy vaan uskoo päätökseen mun täytyy tän kerran uskoa itseeni uskoa enemmän kuin koskaan oon uskonut mun täytyy sietää pimeys mun täytyy sietää kylmä vesi niiden minuuttien, tuntien ajan.
Jossain vaiheessa lähtee taju ja vähän myöhemmin henki silloin mä oon voittanut mä oon osoittanut et olin vahvempi kuin ne jotka mua särki ja satutti.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229