939.

Ja sit mä alankin itkemään sitä
kun oon unohtanut pestä pyykkiä.
Mä huudan itselleni pääni sisällä miten helvetin tyhmä oon kuinka mun ois pitänyt tajuta ja ettei musta ikinä tuu mitään.
Ei tää oikeesti oo pelkästään niistä pyykeistä johtuvaa mua pelottaa et joku toinen menee alas nukkumaan ja mun olo pahenee vielä tästä ja mun täytyy selvitä yksin täällä pimeessä huoneessa.
Siks en oo antanut itelleni useemmin lupaa mennä alas nukkumaan jos käykin niin et ohjaajat kattoo et jollakin toisella on suurempi tarve ja mut suljetaan hätäni kanssa yksin selviämään.
Eikä mulla oo kuin noi sakset joilla satuttaa mutta kun en oo varma saisinko mä mitään kunnollista aikaan niin kai mun turha edes yrittää.
Mä haluan vaan olla turvassa mä haluan niin voimakkaan ahdistuksen etten pärjää sen kanssa yksin niin voimakkaan itsetuhoisuuden että jonkun täytyy repiä terä mun kädestä tai muuten mä painan sen aina ja aina vaan syvemmälle puhui se toinen mitä tahansa ja lopulta kun se sais terän mun kädestä mä purisin ihoni rikki saisinko silloin jotain lääkettä joka nukuttais mun ajatukset pystyisinkö silloinkaan itkemään toisen nähden lohduttaisko kukaan mua kuitenkaan?
Mä tahdon kuolemarakkaan tähän hetkeen ei, en tarkoita että tahtoisin kuolla vaan tahtoisin tahtoa kuolemaa niin kuin mä joskus osasin tahtoa löytää sen valkean rauhan kun on aivan sama mitä ympärillä tapahtuu kuka satuttaa ja miten satuttaa sillä kantaa itse sisällään sitä salaisuutta oma helvetti on päättymässä ja sitä on niin varma niin varma.
Mutta näillä lääkkeillä mä en pysty palaamaan tuohon tunteeseen ihmiset oikeasti nauraa mulle miks sä haluat velloa siellä pahassa olossa? ei ne ymmärrä et se on mun koti oikea koti se on turva jossa ei oo lähtijää sitä joka hylkää siellä mä oon periaatteessa vahvin vaikka paha olo onkin täysin hallitsematon silti mulla on se viimeinen kortti se jota vastaan millään tai kenelläkään ei oo mitään sillä mulla on mahdollisuus itsemurhaan.
Ja kaikesta mun vastustelusta huolimatta mä oon aikuistunut näissä kuukausissa enemmän kuin parissa vuodessa yhteensä vaikka mä en oo tahtonut ja vaikka mä oon yrittänyt kahlita itseni viiltelyyn ja itsemurhan toivomiseen mä oon jollain tavoin muuttunut.
Mä pystyn antamaan toisille sen viiden minuutin mahdollisuuden vaikka istun jo terä kädessä huoneen lattialla mä saan puhuttua itseni vielä hetkeksi alas lupaamalla itselleni et jos kukaan ei tiettyyn aikaan mennessä kysy multa mitään mä saan palata viiltämään.
Mun onneksi (tai harmikseni) tuo keino on toiminut joka kerta aina kun oon tullut alas sen jälkeen kun oon jo lähes viiltänyt multa on joko tultu kysymään tai mä oon ite mennyt sanomaan.
Onneks tästä on silti vielä pitkä matka itsenäiseen elämään pelkoja on vielä niin paljon ja joskus ne vie musta kaiken mitä oon mä tarvitsen tukea mä tarvitsen ja toivon saavani sitä riittävän pitkään.
Sehän on täysin sossusta kii kauanko mä täällä saan olla ja tuo mun asioita hoitava ei tunnetusti oo mitenkään erityisen kärsivällinen joten no saa nähdä.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229