920.

Menee tunteja - muutama päivä
etten mieti kuolemaa lainkaan sitten se alkaa taas väsymys ruokkii yksinäisyyden tunnetta yksinäisyys muistuttaa ikävästä ja ikävä saa rukoilemaan kuolemasta pelastajaa.
Liian usein näissä päivissä kerron juttuja teistä mitä te sanoitte mitä teitte ja kuinka lähditte.
Kaiken muistaminen on raskasta ja rajoittaa elämää kun en voi mennä tiettyihin paikkoihin tai kuunnella jotain artistia kun muistikuvat jostakin ylivoimaisiksi mun mielelle.
Yö tummuu silmät painuu jo kii mut kyyneleet ei sammu mä tahtoisin vaan turvaan nukkumaan jonnekin jossa päivän sanat siis ne joilla toiset on sanoneet mua vastaan mitätöineet mun mielipiteen ja ne mun omat virheet sellaiseen paikkaan jossa nuo ei mua tavoittas.
Mut ei sellaista oo siksi nää kyyneleet mä haluisin vaan nukahtaa vahingossa käytävälle tai olohuoneeseen sohvalle jonnekin missä pimeys ei voittais mua ja jossa yksinäisyys ei olis näin käsinkosketeltavaa.
Mut jättäydyn itkussa huoneeseen pelasta mut pelasta? enhän mä voi edes puhua tästä kun ei tähän oo mitään mikä auttais.
Tai ehkä aika vie osan peloista tästä hädästä, kauhusta mut jos niin ei käy kuitenkaan ja mun loppuelämä on tuomittu olemaan tälläista?

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229