915.

Mä vaan niin toivon et joku silittäis mua vielä uneen
mut mä hakkaan päähäni tietoa ei kukaan ei koskaan EI!
Ja mä itkisin hysteerisenä kiljuisin löisin seinää, lattiaa silittäkää mua silittäkää mä en kestä enää yksin öissä tätä hajoavaa mieltä mä tarvitsen turvaa tarvitsen paljon turvaa.
Mut mitäpä mikään huutaminen auttais täysikäisiä rangaistaan vastuulla ne muut rakastaa vapautta jonka ne saa vastalahjaksi vastuusta mä itken maailman epäreiluutta kun en voi vaan paeta molempia.
Ja ei yhäkään mä en tarkoita että haluaisin osastolle mä taistelen pakkohoitoon saakka vastaan silloin on sama luovuttaa ja suostua hoitoon kun muuta ei oo mut jos täällä nyt evättäis kaikki mun vapaus mä olisin vain tyytyväinen iloinen ja musta tuntuis et olisin oikeasti turvassa koska silloin vastuu mun teoista ei olis mulla ei olis sitä vaihtoehtoa että löytäisin itseni rannalta pohtimassa elämän ja kuoleman lakananohutta rajaa mun ei tarvitsis ollenkaan pelätä osastolle joutumista sillä mulla ei olis mahdollista viedä suunnitelmia ajatuksia pidemmälle.
Mut kun nykyään niitä heiluvia rajoja asetellaan ja samantien niistä ollaan valmiita luopumaan kun mä kirkkain silmin vakuutan että pärjään yksinkin.
Alaikäisenä sossun kieltäessä kaiken oli niin paljon helpompaa itkin vapauteni perään silloin maailman vääryyttä kun en saanut lenkkeillä niin paljon kuin olisin jaksanut ja nyt itken sitä että turvaa ei enää oo.
Tai jonkunlainen joo mutta sellainen epäselvä ja aivan liian epävarma sellainen jonka jatkuvasti pelkää menettävänsä niin heikko on ote jolla siihen pystyy tarttumaan.
Turva olis syvempää jos uskaltais luottaa heittäytyä siihen uskoon ei tää lopu heti mutta miksi valehtelisin enää itselleni en osaa edes luottamus on revitty sen kymmenen kertaa aiemmin ja kaiken lisäks unikirja sanoi viimeyön unesta että tuun menettämään erittäin tärkeän henkilön mun elämästä.
Syvällä pelolla mä lasken ihmisiä onko se toi vai toi lähteekö se muuten vaan vai kuoleeko se miten se kuolee auto-onnettomuus vai murha näänkö mä kun se kuolee syytetäänkö mua jos en osaa auttaa sitä ja se kuolee sen takia?
Näitä kysymyksiä on pää täynnä sitä mietin kuitenkin useiten et entä jossei se vaan tuu töihin enää seuraavalla vuorollaan jos tapahtuu jokin noista tai jotain muuta mitä mä sit teen?
Miten mä selviän joutumatta osastolle miten uskallan ylittää rajan kun mukana painaa tieto että epäonnistumiselle ei oo enää pienintäkään varaa sillä joutuisin kestämään uuden kipeän ikävän jos lähtisin sieltä rannalta taas avunhakuun.
Mua väsyttää tää mieli aivan liikaa tää jonka pelot ei sammu koskaan ne on yhtälailla tosia hereillä ollessa ja unissa.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229