909.

Mä hymyilen läpi kylmien suoritusten päivien
läpi arjen enää en osaa itkeä toisten nähden keväällä ehdin jo hetken oppia sen ei tarvinnut kantaa koko taakkaa yksin kun pystyi istumaan aulassa ja vaikkei kukaan olis edes nähnyt mun itkevän oli se jotenkin helpompaa kuin tämä valheiden muuri.
Mä hymyilen silloinkin kun ymmärrän noilla toisilla on kokonainen elämä mullakin muka mahdollisuus siihen mut mä jätän sen ja lähden mun lähtöön ei oo pitkä aika se saa mut jollain tavoin surulliseksi mutta enemmän helpottuneeksi.
Ettei mun tarvitse enää ikinä menettää ketään kukaan ei jätä mua yksin itkemään jälkeensä etten mä enää koskaan joudu osastolle ja kaikki tämä paha olo päättyy.
Tällä hetkellä mun suurin pelkoni on se et kuulen toisen lähtevän etten ehdi kuolla ennen kuin mun tän hetken ainoa turva päättää lähteä.
Tai sit se tekee kuten se on joskus ennenkin täällä tehnyt lähtenyt ilmoittamatta näin vuosi sun lähtös jälkeen musta tuntuu että ehkä sellainen lähtö onkin parempi vaikka epäusko ja hämmennys pelko ja raivo ovat silloin ehkä vieläkin suurempia ei lähtöä tarvitse odottaa ja yrittää selvitä niistä päivistä mukana tieto vain siitä että jos nyt tekee yhdenkään väärän liikkeen jäähyväiset tulee aiemmin.
Miksi mietin niin usein lähtöjä sun tai hänen tai kenen vaan miks en osaa irrottaa ajatuksiani niistä tai vain unohtaa?
Tai no oikeastaan ikävästä mä itsemurhan teenkin ellen tuntis sitä näin voimakkaana ei mulla olis mitään mistä ottaisin siihen vaadittavan rohkeuden.
Ja huomenna pitäis taas jaksaa kiistellä toista vastaan se jaksaa väittää että oon parantumassa tekis mieli laittaa viestiä en tuu, oon sairas mut kun mä tiiän et jos teen sen kerran teen sen aina mä siis vaan pakotan itteni sinne oon vihaisena hiljaa enkä yritäkään saada sanottua mitä ajattelen tai tunnen.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229