907.

Taas mä vietän aikaa illan pimentämässä huoneessa
sade saa mut surulliseksi väsymys vielä surullisemmaksi ja illan ainoa biisi on en elä talven yli.
Mulla on niin niin ikävä
haluaisin vain halata pysytellä kenen tahansa lähellä itkeä toisen silittäessä hiuksia pelkkää tätä kylmää ikävää.
Mutta ei kukaan tää yö kaikuu yksinäisyyttään vaihtoehtona olis mennä alas nukkumaan mut ei se ratkaise mitään vaikka joku yöllä töissä olevista ohjaajista olis okei ei mikään koskaan oo samoin kun silloin kun hän oli yössä.
Mut enää en koskaan oo niin turvassa avaan ikkunan tuulen äänessä on vieras sävy kuin se kuiskisi mulle tarinaa jostakin niistä lapsuuden pimeistä öistä jolloin pelko astui muhun oikea minä kai vaihtoi paikkaa pelon kanssa sillon kun niissä suunnattoman turvattomuuden öissä en saanutkaan takertua kehenkään kotona kasvoi se turhautumisen ilmapiiri niille oli kai mukavempaa tarttua pulloon kuin silittää mua painajaista vapaaseen uneen.
En vois nyt väittää ettenkö olis katkera, pettynyt äläkä sä jaksa toistaa sitä kuinka jokainen määrittää oman elämänsä ja lapsuudestaan kuuluu vain irrottaa otteensa, kasvaa muistojen yli.
Noi sanat ei tuu muuttamaan mun nykyisyyttä tää syksy vain pimenee ja mulla on jokaiseen ongelmaan yksi ratkaisu.
Tiedän ettei turva oo enää mulle mahdollinen tiedän jo että saan tässä sen pienen osan turvasta ja pian, aivan liian pian sekin on historiaa ja sen jälkeen oon ikuisesti yksin.
Miksen siis kuolis syyskuiseen mereen keräis rannalle juomia ja suklaata jättäis blogiin kirjettä ja laukkuun muistovärssyjä miksen mä vaan pakenis tätä sairasta ikävää?

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229