888.

Kipuja
taivaan kyyneleitä tuulilasissa omiani hihaan kuivattuina mä etsin katseellani pisteen jota tuijottaa en tervehdi en katso silmiin oon kuin en tuntis edes.
Mä tiiän että myöhemmin sattuu vielä enemmän mutta mulla on sakset ja teriäkin jos niitä tahdon ostaa voin suojautua veren alle pois, piiloon.
Palaan silittämään lattialla makaavaa koiraa tuo on käynyt täällä jo pitkään mutta vasta tänään mä muistin kuinka paljon turkin silittäminen auttaa.
Oma koira tänne olis liian vaikea tuoda se hölmöläinen jonka on mahdotonta rauhoittua uudessa paikassa mut mä kaipaisin koiraa iltoihin vierelle nukkumaan vaikka tiiänhän mä ettei tänne saa koiria tuoda muuta kuin käymään.
Se olis vaan niin suuri turva kun ei tarvis jäädä huoneeseen yksin kun pimeyttä vastaan olis mua valppaampi.
Vasta omassa kämpässä ihan kuin mä koskaan sinne saakka selviäisin tai jos selviän murrun ja luovutan jo ensimmäisen viikon jälkeen.
Sitten lähdetään taas kierrän kaupunkia ympäri päätyen asemalle istun varjoon penkille ja annan pahan viedä mut.
Nyt mulla on jo terät laukussa itseäni muka estelläkseni ostin niitä jotka on vaikeampi purkaa ja kalliimpia ihan kuin se mua hidastaisi kun tunteet ottaa vallan.
Mä vaan petyn itseeni niin paljon sitten kun painan terän ihooni voihan olla ettei sitä hetkeä enää tulekaan et noi terät jää pöydän laatikkoon enkä riko niitä voi olla että hoidan arpiani vielä ensi viikollakin ja että pääsen tiistaina uimaan jos oon saanut itseni hallittua.
Kädet on olleet jo pari vuotta lähes koko ajan jostain kohtaa auki uiminen ei oo tullut kysymykseen kyllä arvet nytkin näkyy selvästi ja kauas mutta iho ei enää oo rikki.
Mä en osa päättää tahdonko elämää vai jättäytyä jalkoihin tulla poljetuksi vaipua syvyyksiin ja unohtua mä tunnen vain sen josta aina kirjoitan elämä on mulle vieras käsite mä osaan kiertää kivun mä muistan lääkkeiden nimet ja sen kuinka paljon niitä täytyy ottaa jotta unohtaa tai nukahtaa mä tunnen osaston säännöt ja valkeat seinät ambulanssimatkan hinnan Kelalta tulevat sekavat paperit mä tiedän kyllä mitä on sairastaa ja miten sairastetaan mutta en yhtään tiedä kuinka parannutaan, tartutaan kiinni elämään.
Siksi mä taidan taas jäädä tähän irrottaa otteeni tai ehkä paremminkin olla irroittamatta pysyä kiinni mustuudessa en mä oo vielä valmis elämään.
Ja sit se toinen mun sisällä huutaa ai kuolemaanko olisit valmis vitut alat nyt oikeasti elämään jokainen aamu on uus mahdollisuus sun täytyy vaan niin lujaa kuin pystyt pysyä liikkeessä siihen saakka et heikottaa sun täytyy vaan yrittää lujemmin sä voit saavuttaa sen mitä ikinä tahdot jos nyt et luovuta!

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229