887.

Älä luovuta nyt
mä tahtoisin itkee (silitä mua?) selittää ettei tää maa koskaan kanna mua tyhjyys vainoaa mua sutena verijalanjäljissä ei millään oo mitään merkitystä miks mun pitäis kuntoutua elämään omaa elämää ei mulle olis mikään palkinto muuttaa yksin asumaan rangaistus se olis suurin kaikista.
Ja sitä samaa tosiasioita jotka mä kuulen uhkauksina jos sossu kattoo ettei sun kuntoutuminen etene sä joudut pois.
Mä en jaksa enää pelätä en elää mutten myöskään vajota.
Keinun kettingit narisee tuulessa ne elää omaa elämäänsä sisimpänsä ruosteen alle haudattuna. mun maailma on kuin toi keinu hyvää, huonoa, ihan hyvää, kuolema mä en saa otetta mistään en sen enempää tämän jatkamisesta kuin lopettamisestakaan.
Mä vihaan mun ajatuksia ne ei oo aina sairaita mutta mun toiveet on mahdottomuuksissaan raivostuttavia tiiän jo ajatuksen syntyhetkellä ettei asiat koskaan käy niin ja silti rakentelen vuorten rinteet ja laaksojen järvet.
Mä en jaksa pelätä pimeän yön painajaisia suljettuja ovia onttoina seinistä kaikuvia huutoja yksinäisyyden vieraannuttavaa kehää mä haluan turvaan jonnekin lämpimään heijaan pakoon vastuuta ratkaisusta jatkanko taistelua vai luovutanko.
Mut elämä ajaa tielleen mitä pidemmälle askel vie sitä suuremmaksi vastuut kasvaa yksinäisyys sulkee kiviseinäiseen vankilaan on turha kiljua, huutaa sillä noissa selleissä ei ole kaltereita, ikkunaa.
Ja me ollaan vaan armottomina pelastuksen toivojina eksyksissä erämaassa.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229