884.

Mun oli pakko kadota, mun oli pakko saada vajota. Mä tahdoin jäädä sun luo, mä tahdoin jäädä sun luo. Mun täytyy uskaltaa nukahtaa. Mun täytyy pystyä tuntemaan. Jotenkin ilman sua, jotenkin ilman sua.
Sä laitoit mut piiloon, kaikelta pahalta.
Suojasit syliin, pahoilta unilta.
Jippu - Piiloon

Kyyneleet peittelee koneen näppäimistöä entä jos ne hukkuu, lakkaa toimimasta a saa osansa c ja n i:llekin riittää omansa.
Aina tää sama taistelu uskallanko hakea tarvittavaa sullahan on mennyt niin hyvin samat kysymykset mielessä ja toisten huulilla tarvitsenko mä sitä nyt oikeasti valehtelenko mä vain?
Parempi olis tietysti (kai) hakea ennemmin tarvittava kuin sakset mutta onko mulla oikeasti sellainen olo jos nyt juoksisin sakset tänne pystyisinkö mä tekemään niillä minkäänlaista jälkeä vai jäiskö se sellaiseen turhaan naarmuttamiseen.
Miks mun pitää edes pohtia näitä eilen vaikka vähän vajosinkin päätin kuitenkin että nyt nousen tästä lähtien oon vahva enkä tee käsiini enää yhtäkään jälkeä vitut mä sanon taas sille ihmiselle joka mä eilen olin tänäänkin suurimman osan päivästä jaksoin uskoa elämän voittavan mutta nyt en näe valoa en jaksa ajatella edes huomista aivan liikaa selviytymistä mä haluun vaan jäädä johonkin turvalliseen paikkaan ei tää huone ei tää sänky ei sitä oo täällä paha saa mut valtaansa mä oon ihan yksinyksin eikä kukaan edes tiedä tahtoisin ehkä jäädä yleisiin tiloihin niin että joku kulkis välillä ohi kuitenkin niin usein etten ehtis tehdä mitään mitään minkä paljastumista täytyy pelätä ja niitä seuraamuksia.
Oikeasti mä tahtoisin turvaan sun luo niin käsittämättömän suureksi kuin mun viha sua kohtaan onkaan kasvanut silti mä tahtoisin palata pimeän huoneen lattialle istumaan niihin kuukausiin kun sulla oli älyttömän paljon aikaa mulle eikä koskaan kiire pois.
Mä en kestä että niin ei oo enää koskaan että sä oot jossain oikeastaan en edes välitä tietää missä sillä enää en pysty olemaan muuta kuin vihainen sulle enkä mä haluais että sä saisit tietää tästä vihasta mä tein jo liikaa väärin sua kohtaan ymmärrän nyt kun sun lähdöstä tulee ihan pian vuosi mut vaikka mä en olis tehnytkään niitä virheitä sä olisit lähtenyt joka tapauksessa.
Etkä sä ymmärtänyt ja tuskin ymmärtäisit vieläkään että hätää ne mun virheet oli yritin kaikin keinoin saada sut jäämään vaikka tiesin lähtös olevan vääjäämätön.
Mä en kestä ajatella sitä iltaa jona lähdit silti ne liian kipeät muistikuvat palaa mun mieleen jos mä nyt vaan juoksen noi portaat alas haen ne helvetin sakset leikkaan käteni auki ja..
Entä jos mä en enää koskaan pysty luottamaan kehenkään entä jos mä itken aina pelastajaa mutten pysty asettumaan pelastettavaksi entä jos teidän lähdöt rikkoi mun sisimmän niin ettei mikään vuosien terapia tai ohjaajien tarjoama apu täällä auta mitään?

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229