875.

Vaikka mua pelottaa
paljonpaljon ja vielä enemmän vaikka haluun juosta apua kiljuen karkuun mun mieli ei anna mulle vaihtoehtoa.
Sun on kuoltava se sanoo ja niin se on.
Mä uskon ja lasken suunnitelmani jos mä vaan sen rohkeuden ei mun lähtöä ennen oo enää kuin yks yö.
Mä vaan meen palaamatta koskaan mut mun ei tarvitse kestää kuin muutama tunti mustasukkaisuutta se on nopeasti ohi kun itken sen ajan kuolemaa elämättä jäänyttä elämää pelkojani, pelastajaa vaikka tiiän ettei sellasta tuu.
Hän oli mun pelastajani ja kun hän on mennyt mä ymmärrän mulla ei oo mahdollisuuksia tähän elämään.
Tai edes jäädä näiden ikävän hyökyaaltojen alle ei oo mitään ei mitään muuta kuin repaleinen toive että läheisyys pelastais mut.
Mut ei niin oo mikään ei korvaa sua mikään ei korjaa mua on vain valkeita kiviseiniä joista ei lähde edes ääntä kun niitä vastaan hakkaa päätä.
Silti mä mietin että jos meen itkussa sanomaan mä lähden lenkille ehditäänkö, tajuntaanko mua estää vai kysyykö ne vaan milloin tuut? ja mun harteille jää sa salaisuuksista suurin itsemurha.
Ja sitten seuraan raiteita ja asetun metsän suojassa siihen ja odotan siinä kiitävän hetken kuulenko raiteilla lähestyvän junan tunnenko kiskojen värisevän en mä tiedä mut sen tiedän että ne on mun viimeiset hetket elossa.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229