874.

Jos mä oisin rohkee
mä oisin sanonut oota ottanut muutaman nopean askeleen ja pyytänyt halausta.
Mut mä en oo mä tuijotan käsiäni kun se sanoo moi ja hyvää yötä en vastaa mitään kun uudet kyyneleet jo nousee mun silmiin.
Mä en kestä enää yhtään mustasukkaisuuskohtausta pian kaikki on taas tässä se hätäännykseen kietoutuneen vihan voima pelottaa mua siinä hetkessä mä oon täysin sen tunteen vallassa koko minuus katoaa on vain tummaa vihaa itsesääliä ja syytöksiä miksen kelpaa?
Hiljaa paikallaan
hiljaa niin kuin kuolleet
hiljaa aloillaan
etten minä pelkää.

Jokseenkin outo ajatus että mua ei pian oo.
Että mun tilalle tähän elämään tulee joku toinen terapeutin ajat annetaan toiselle ja tähän huoneeseen jossa mun tavarat nyt on tähänkin muuttaa joku muu mä vaan katoan paikaltani ja muut ottaa tilan.
Oikeastaan ei se oo outoa se on varma tunne näin tän kuuluu mennä mun kuuluu päättää tää tää elämä on nyt näyttänyt mulle parhaimpansa ne turvan yöt hänen halauksensa välittämisen, lähellä pitämisen ja sitten oon nähnyt tän toisen puolen itkuisen vajoamisen pimeään päättymättömän ikävän tänään mä ymmärrän elämän värit oli tässä annettiin mahdollisuus kuvittaa maailmansa muttei taitoa, ohjeistusta siitä kuinka sivellintä käytetään.
Se mua harmittaa kuinka en ehdi kirjoittaa puoliakaan kaikesta siitä jonka haluaisin tälle maailmalle vielä kertoa mut ehkä ne joiden täytyy tietää saa kuulla kaiken tarpeellisen toista kautta.
Mä voin palata luonnonihmeinä kertomaan kertomatta jääneet asiat ehkä ne jotka haluaa uskoo mun kanssa että paha päättyy kuolemaan että pääsen syliin lepäämään kun uskallan ottaa viimeisen askeleen.
Mutta kuinka paljon tahtoisin vielä sanoa hänelle jotain itkeä häntä vasten tuntea vielä hetken tämän maailman turvaa hän on jossain tuolla omassa elämässään mulla vanhat viestit biisit joita hän lähetti ja mä vaan lopetan kaiken jättämättä viimeisiä hyvästejä.
Jos sä kuulisit mä kertoisin kuinka sä olit tärkein sun luoma turva maailman paras kiittäisin kaikesta siitä mitä mulle merkitsit siitä kuinka paljon autoit mut et sä enää kuule nää on huutoja kallionseinille kaikuvat onttouttaan takaisin huutajalleen ei mulla enää oo keinoja rohkeutta sulle kertoa, sulta pyytää.
Mä vaan pakenen ikävääni, kyvyttömyyttäni elää pakenen viimeiseen tekoon pakenen raiteille.
Ja siinä hetkessä kun kaikki on ohi osuuko sun katsees sanomalehden sivulla pienenä lepäävään otsikkoon ihminen jäi junan alle luetko sä edes sitä pidemmälle vai käännätkö sivun?
Mä en tiedä susta mitään en oo koskaan tiennyt sä et koskaan kertonut itsestäs kuten ne toiset mulla on vain omat lyhyet päätelmäni ja silti kuinka etäiseksi sä olisikaan jäänyt jos et olis antanut sitä tärkeintä itsestäs välittämistä sä olit aidoin ehdottomasti kaikista vaikket koskaan puhunut omasta elämästä kun lyhyitä pätkiä sieltä täältä susta tuli tärkeämpi kuin kenestäkään.
Enkä todellakaan syytä mä tiiän jos tilanne olis ollut toinen sä et olis lähtenyt mä muistan jotain siitä illasta jona lähdit sä sanoit ettet tahtois mut näin tää nyt menee ja jos joku kysyis miten toimia mä kertoisin vain sen miten sä toimit mun kanssa se oli parasta apua jota koskaan oon saanut.
Ja vaikka se synnytti ikävän tämän pohjattoman kaivon johon vajosin en vaihtais tätä kipua hetkeksikään siihen että unohtaisin kaiken tai ettet koskaan olis tullut mun elämään.
Joskus vaan joskushan tää päättyis kuitenkin miksi mä jäisin tänne itkemään pelastajaa jota ei koskaan enää tuu siinä biisissäkin se sanotaan mä uskon että jokainen kerran kohtaa
jonkun jonka radalle tähtes johtaa
mut mihin ne joutuu jotka oppaan menettää?

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229