864.

Mä huudan äänettä
en mä pysty tähän ei musta oo tähän puhutaan viilloista ja yhtäkkiä mä en mitään muuta halua kuin vetää ranteet auki ja juosta raiteille.
Oon taas niin vihainen joskus lääkkeet sammuttaa tän vihan joskus Apulanta täysillä kuulokkeista mut tänään just nyt mä haluan satuttaa itseäni syvältä, syvempään, syvimmältä heittää seinään kaikki ruokasalin pöydällä lepäävät lasit huutaa ääneen itkee tän vihan pois tahdon et sä tuut lohduttamaan autat mua selviämään kun mun tunteet on taas liian vahvoja mun yksin kestättäväksi.
Mut niin ei oo tuskaisuttaan huokuva kesäyö itsevihaan tukehtuva huone ja kun mä tiiän etten mä tänne sais jäädä jos nyt näyttäisin tän vihan sellaisena kuin tää mun sisällä elää.
Mut silti tahtoisin riehua ihan vähän minä oikeasti minä mitä helvettiä mä en oo riehunut kymmeneen vuoteen viimeiseen viiteen vuoteen edes huutanut kenellekään ja nyt musta tuntuu pahimmalta tieto siitä etten saa näyttää vihaani tai saan mutten näillä keinoin emmä oikeasti halua kenellekään olla vihainen mä pelkään tätä mulle vieraaksi vuosissa muuttunutta tunnetta mä haluun tän pois loppuvan mä haluun sut lohduttamaan mut en osastolle ja kyl mä ihan oikeasti tiedän ettet sä tuu vaikka mä tekisin mitä tahansa.
Jos mä sittenkin rakentaisin kuolemasta ratkaisuni se olis niin nopea vastaus kaikkeen tähän kuinka pelkään itseäni enemmän kuin tulevaisuuttani.
Pelkään olla pelkään sanojani sitä kuinka sanon liikaa tai en osaa vastata oikein rikon jotain jota ei voi korjata pelkään sekoavani pelkään, pelkään ja pelkään.
Mä yritän ajatella että hyvää mun elämässä on vielä hetkeksi että oon ihan turvassa ei, ei mulla oo teriä, saksia vain naurettava metallinkappale ja lasinsiru ulko-ovet aamuun saakka lukossa ja kun olosta tulee riittävän paha voin muutamassa sekunnissa juosta noi portaat alas pyytää tarvittavaa tai sanoa nyt mä en enää pärjää.
Yritän nyt vaan jotenkin päästä uneen nukahtaa eilisen muistoon sen sanoihin et se auttaa mua tavalla jonka mä koen ainoaksi toimivaksi vaikka painajaisiahan tääkin yö on täynnä.
Jos pelkällä mielenvoimalla vois piirtää polkunsa täältä pimeydestä valoon mä asettuisin mielikuvituksessa hetkeen jossa sä pitäisit kättä mun harteilla enkä tuntis kipua, en pahaa turvattu, niin turvallinen ja mä voisin siinä sun vierellä ottaa lyijykynän käteeni asettaa paperilehtiön eteeni vetää nopealla liikkeellä sekavan, palasiksi hajonneen reitin paperin oikeasta laidasta vasempaan ja sä kertoisit kuinka suurimmista pudotuksista selviää.
Mut ei päällä heiluu viitallinen suruja käppyrämännyn oksat vie painollaan keuhkoissa tilan hapelta mä makaan kivikossa joku viskoo mua kohti suurimpia ja nauraa aina osuessaan.
Ja sitten kylmää vihlova totuus sä et enää olis mulle turva kuten silloin sillä sä lähdit hylkäsit ja jätit välittämättä lupauksista joita annoit aina toisten lähtiessä välittämättä mun luottamuksesta lähdit, vaikka tiesit kuinka vaikee mun on luottamusta rakentaa lähdit, mutta ajattelitko koskaan et entä jos sun lähtös olikin viimeinen jonka kestin etten enää sen jälkeen osais luottaa kehenkään en vaikka tahtoisin kuinka ja vaikka vain luottaminen pelastais mut itsemurhalta?
Et sä sitä ajatellut sä lähdit suurin puhein uuteen elämääs ja tahdoit musta eroon naamioit osallisuutesi sanoihin jatka vaan elämää kuten kuuluu.
On jotenkin niin surullista että vaikka itken loputtomasti teitä takas ymmärrän ettei mikään ois enää samoin vaikka tulisitte mun viereen sillä mussa hajoo joka lähdössä yks osa eikä mikään mun sisintä korjaa ei edes teidän paluu ja joojoo mä tiiän mahdotonta, mahdotonta mut siks mikään siitä turvasta jota nyt saan ei tunnu samalta sillä tää elämä on opettanut mulle paljon epävarmuudestaan näissä vuosissa.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229