83.

Iltayöstä kuolema on liian selvä itku ei aio loppua enkä nukahda kuten aiempina öinä musta tuntuu että kohtalo on määrännyt tämän kaiken niin paljon aiemmin että jokainen vuosi jokainen askel kertoi jotain tästä päättymättömästä itkusta rikki revityistä käsivarsista varmasta kuolemasta.
Mä muistan ne itkuiset yöt vuosia vuosia sitten tämä sama pelko maailman pelko mä painauduin lattiaan lukitun oven eteen vedin peiton päälleni ja toivoin vain pimeän päättyvän kuinka pitkiltä yöt pienenä tuntuivatkaan eikä kukaan jaksanut mua silloinkaan.
Niiden vuosien jälkeen mä olin hetken kuin muut tai ainakin kovasti uskoin olevani vaikka totuus oli toinen se puhui paljon ja mä uskoin ihan kaiken se haukkui kaikki muut en mä muista mitä se musta sanoi naamioi joksikin toiseksi ehkä silloin mä en vielä ollut uhka mua sai hallita ja mulle sai puhua mitä tahansa en mä koskaan epäillyt mitään nuori ja naiivi ja niin helposti vihattava.
Ne toiset vihas niin ja mä ymmärrän kyllä miks ei vain siks et täytyi olla joku jota vihata kaikki johtui musta mä puhuin niin hain huomiota kaikilla mahdollisilla keinoilla halusin olla erilainen mutta halusinko sitä itse vai oliko se ainoa vaihtoehto?
Mihin se loppui joku rauhoittui ainoa muutos jossa ikinä olen onnistunut musta tuli hetkeksi riittävän samanlainen kuin muista eikä ne enää vihanneet mua muutaman vuoden mä uskoin olevani kuin muut edessä oikea tulevaisuus kun me kirjattiin koiranpentujen nimiä kouluvihkoihin laskettiin päiviä koulun päättymiseen ja ne muut ihmetteli miks mun mielestä maanantai oli viikon paras päivä.
Ensimmäinen vakava syksy yllätti nopeudellaan mä opin miten nauretaan silloin kun ei naurata mä opin joenrannan jokaisen puun ja istuin rantakivillä painaen käsiäni ensilumeen niin kauan että tunto katosi sitten maanantai ei ollut enää viikon paras päivä kaikesta tuli selviytymistä tunneilla joilla multa kysyttiin vastausta mä revin käsiin jälkiä en jaksanut odottaa kotiin oikeiden terien luo mä tarvitsin kivun heti heti kun olin vastannut väärin sittenkin mä puhuin oudosti ne kyseli paljon mut ei mulla ollut vastauksia pelkkiä päivämääriä ja uusia jälkiä.
Sitten kun talvi oli ohi mä tahdoin vain pysäyttää ajan mutta ne päivät vaihtu ja muut odotti kesää mä en enää mä ymmärsin vähän liikaa siitä miltä tuntui jäädä yksin selvitä yksin elää yksin.
Enkä mä enää riidellyt en sanonut vastaan kovinkaan usein oli helpompi ottaa kaikki ne viestit vastaan vain sellaisenaan oli vain helpompi antaa toisen syyttää kuin nousta mahdotonta vastaan.
Muista nyt on mätäkuu jos sä nyt viiltelet niin ne tulehtuu ja se on sitten ihan sun oma syy.
Sellainen viesti keskellä heinäkuuta ja ei muuta kuin tekohymy takaisin kasvoille ja töitä jatkamaan.
Enhän mä pelännyt niiden tulehtuvan mä pelkäsin kuolemaa ja mä pelkäsin viestejä yksinyksinyksin kun se ainoa vain syytti ja huusi.
Kaikki oli heinäkuun lomalla mä soitin nimettömänä ja multa kysyttiin halusinko mä lastensuojeluilmoitusta eiei mä vastasin en mä halua pois kotoa mä en vain halua olla yksin ihan näin paljoa mä olin viistoista ja itkin pelkääväni kuolemaa joku vieras yritti rauhoittaa ja sano että ellen mä halua lastensuojeluilmoitusta tai ambulanssia ei se vois auttaa.
Niin mä valvoin ne yöt ja kävelin hiljaisilla teillä pelkäsin vastaan tulevia humalaisia mutta vain liike rauhoitti mun oli aina pakko jatkaa vielä kilometri sillä kotona odotti vain terät ja jäähyväiskirjeet.
Mitä uutena syksynä sitten salaa kosketin jäätyvää merta ja kaikki ne suljetut yöt mä viilsin piilotetuilla terillä mut ei ne välittäneet näkivät uudet jäljet lukivat teksit välillä sanoivat etten saa mennä rannalle ja lopulta kun mä opin salamaan kaiken ne sanoi et voit lähtee älä tapa ittees.
Toisena keväänä oli outoa kun ajankulua ei tarvinnutkaan pelätä vaan kaikki oli kääntynyt ympäri ja nyt laskettiin pitkiä jäljellä olevia viikonloppuja syksy oli tulossa sellainen oikean elämän syksy vaikka kevättalvella mä juoksin laivan kannella pimeässä ja myrskyssä se toinen huusi älä mee sinne reunalle mä halusin nähdä meren päästää kuoleman kiinni muhun vaikka mä leikin koko kevään kuolemalla mä uskoin et syksyllä kaikki ois toisin ja mä eläisin pitkästä aikaa niin kuin muutkin.
Tuli syksy mutta ei sellainen kuin kaikissa niissä haaveissa tuli syksy jona mä jo osasin viiltää syviä haavoja käyttää lääkkeitä vähän väärin tuli syksy jona mä aloin opetella miten itsemurha oikeasti tehdään.
Sillon mä seisoin rannoilla hymyilin ja tiesin askeleesta kaikki olis ohi ambulanssissa ensimmäistä kertaa sitten toista ja kolmatta kuinka pimeä syksy voi ollakaan.
Siitä mitä pimeän syksyn jälkeen tapahtui mä en osaa sanoa mitään tipuinko mä syvemmälle vai pelastuinko mä en tiedä ollenkaan mitä tämä oleminen on hengitänkö vain koska on pakko vai aionko vielä joskus elää?

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229