802.

Vähitellen ne kuvat hiipuu pois tajunnasta
ajatuksissa tilaa saa ikävä ja turvan toivominen.
Tiiän jo ymmärsin ja oon kokenut että ehkä en saa turvaa ohjaajilta toivoin ja tarvitsisin mä sitä miten paljon tahansa mut kun toinen lupaakin mulle et aina saa soittaa vaikka ei olis asiaakaan mä mietin et tänne muutto tais kuitenkin olla tosi hyvä ratkaisu.
Se et osa on vanhempia kuin mä tietävät elämästä enemmän ja luovat jollain tavoin turvaa ymmärryksellään ovat kai kokeneet sen kuinka pimeää kaikki voi olla silloin kun pohja sortuu alta ja sitä vain kompastuu, tippuu, vajoaa sinne missä ei oo muita jonnekin josta huutokin kuuluu vain vaimeana toisille.
Ja jos ne muut ei silloin oo tarkkana puutu asiaan, yritä pelastaa voi käydä niin että yhtäkkiä ne jäljelle jääneet huomaa että vajonnutta ei oo enää olemassa.
Siks mä tallennan saamani numeron hymyilen vaikka en oo varma jaksanko ja yritän muistaa mitä mulle juuri kerrottiin silloin kun putoan.
Tiiän jo senkin siihen ei mee kovin kauaa oon seissyt jo hetken reunalla pidän vielä lujasti kiinni hyvästä olosta mut mun ote lipeää aina ajan kanssa enkä silti osaa ottaa askeltakaan reunalta kohti maata joka ei voi sortua.
Mut aina mä jaksan ihmetellä mistä mun elämään saapuu edellisessä kerrotun kaltaisia ihmisiä?
Miks ne puhuu mulle kun mä vastaan aina väärin mun vastaukset ei vaan sovi tilanteisiin miks ne kuitenkin haluaa auttaa mua silloin kun mulla on vaikeinta?
Silti mä oon loputtoman kiitollinen aina siellä rannalla mun mieleen tulee sama ajatus onko kaikki turva jonka tää maailma voi antaa oikeesti kokonaan ohi vai vieläkö olis joku joka mut saattais pelastaa?
Sillä ajatuksella mä peräännyn veden ääreltä muistan yhtäkkiä monta ihmistä joihin sisältyy vielä mahdollisuus ne saattaa kuitenkin voida auttaa mua.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229