775.

Viillot raidottaa kädet uusin ei kyl oo enää mikään nätti raita siihen nousee luultavasti sellanen arpi joka näyttää kuin joku ois purrut palasen pois paitsi et se on reunoilta tasainen.
Kiljuisin kauhusta jollei tää keho ois mun jollen tietäis et jokainen arpi on mun omaa syytä.
Monesti mietin onko niin kuitenkaan ne kysyy milloin viilsit mä tarkistan kännykästä päivän ajasta ei mitään muistikuvaa saati siitä että miksi painoin terän ihoon niin onko se silloin mun oma syy jos en muista koko tapahtumasta mitään?
Jos se on joku toinen mun päässä ite mä terät ostan ymmärryksessä kyllä ne hetket muistan heikosti terien rikkomisen mutta itse viiltämisestä ei oo yhtäkään muistoa.
Kuvateksteissä lukee joskus syitä niiden kuvien alla joissa veri virtaa käsivartta pitkin pyyhkeelle tai täällä blogissa sanoina mutta en tunnista edes niistä itseäni ajatuksiani.
Voiko ihminen kadota näin itseltään?
Että kaiken muun ajan oon itse oma itseni mutta siinä vaiheessa kun terä uppoaa käteen muutun, katoan, unohdan.
Se on pelottavaa ja joku komentois tähän väliin että haluan tässäkin asiassa vältellä vastuuta mutta kun mä en ihan oikeesti muista tai tunnista itseäni noista tilanteista.
Totta kai päivät hauduttaa muistot sekaviksi mutta kun tosta suurimmasta viillosta ei oo viikkoakaan ja mä en muista ees mihin aikaan päivästä sen oon viiltänyt.
Se on siksikin pelottavaa että niiden viiltojen syvyys on sen toisen mun päätettävissä että se en oo mä joka päättää painaa terän syvemälle kuin koskaan ennen.
Tai ei oon se mä joskushan lasken viikkoja yhtä viiltoa kaipaan niin.
Joskus muistan kuinka olo paranee hetkeksi kun veri käy virtana ranteelle mutta noistakaan hetkistä en muista ajatusta miksi aloin viiltämään.
Viimeksi mulle esitettyyn kysymykseen vastasin vain että se on tapa kun en muutakaan keksinyt.
En osaa hahmottaa onko ahdistus kasvanut yhdessä syvenevien viiltojen kanssa vai onko mun sisällä vaan joku joka kaipaa kerta kerran jälkeen syvempää viiltoa siksi en osaa vastata niihin kysymyksiin miten mulla nykyään menee.
Sen tiiän etten oo väsynyt kuten saattaisin olla turhautunut kyllä elämään ja tän mahdottomuuksiin mutta en väsynyt niin ettenkö jaksaisi tehdä kaikkea mitä pitää ahdistunut niistä pakollisista keittiövuoro on yks pahimmista mutta selviän jotenkin senkin läpi.
Mutta en silti jaksais valehdella et mulla menee hyvin en mieti kuolemaa enkä oo moneen päivään avannut käsiä siltikään mulla ei mee hyvin.
Oon tarttunut niin lujasti kii pahaan oloon, ahdistukseen ja tiiän jos vaan pakottaisin itteni lenkille mieliala nousis ainakin hetkeks ja voisin lentää sen illan mut kerro mulle yksikin syy miks niin tekisin?
Sillä pudotus on aina sama tipun mä päivän tai kuukauden jälkeen poski pohjaa vasten ja kädet koskettaa samaa viileää sementtiä.
Siksi en turhaa yritä leikkiä itselläni, toiveillani, haaveillani on helpompaa pysyä pohjalla kuin loukata itseään joka kerta pudotessaan.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229