772.

Ja mä alan vakaasti miettiä yliannostusta
kun asiat ei oo enää vain sekavaa pelkoa vaan täysin totta kuulin juttua et sen vois tehdä reseptivapailla lääkkeilläkin jopa niin et siihen kuolis jos ottais vaan kaikkea mahdollista mahdollisimman vahvaa lääkettä yhdessä.
Kuinka helppo olis unohtua jonnekin tuonne metsään kaatua pää lääkkeistä sekaisin sammaleelle samalla kun ne vähitellen sekoittas kehon ja jäljelle jäis vain kylmenevä ruumis.
Sillä mä en oikeesti kestä kuulla sitä mikä väistämättä on edessä enkä mä jaksa tätä jatkuvaa pelkoa.
Tässä täytyy pelätä itseään omia ajatuksiaan ja tunteitaan ja niiden toisten sanoja ja tekemisiä elämää ja kuolemaa ja sitä koska viiltää liian syvään.
Haha, niin kuin sä muka koskaan uskaltaisit sun haavat ei oo mitään verrattuna niiden toisten haavoihin kato nyt et sä oo tässäkään hyvä et edes keskinkertainen ei se mitään tarkoita et lääkäri sanoo et haava ois pitänyt tikata sun olis pitänyt viiltää lihakseen ja siitäkin syvemmälle ja tuskin sä silloinkaan olisit mitään et sä koskaan oo sut on tuomittu ikuisesti huonoimmaks sä oot täysin arvoton.
Mun päässä huutaa noiden ajatusten lisäksi palaverissa kuultu lause kuinka lomia pitäis suunnitella ne tahtoo mut täältä pois ne ei tahdo et mä oon täällä koska ne vihaa mua.
Mä en jaksa enää olla tää ikuisesti ei kukaan surkein, vihatuin, pahin ihminen maailmassa.
Joskus joku kysyi ajattelenko mä et ansaitsen kuolla en ehkä niinkään yleensä mä mietin et kuolema on mulle liian helppo vaihtoehto et mun kuuluukin kärsiä kestää (tai siis olla kestämättä) omaa mieltäni mahdollisimman pitkään mut kuitenkaan en jaksa elää ja lasken suunnitelmia kuolemaksi.
Kivun ansaitsen mua täytyy sattuu melkein revin laput haavojen päältä jotta tuntisin jokaisen liikkeen siinä suurimmassa haavassa joka hitaasti alkaa parantumaan mutta tarttuu vielä joka hetki hihaan ellei siinä pidä jotain suojana.
Jos jaksaisin voisin hakee jo tänään osan niistä lääkkeistä ja tietysti teriä mut ehkä täksi illaksi jään tarvittaviin ja niiden tuomaan uneen väsyneenä makaamaan sängylle.
Tai kirjoitan kirjoitan niin että hukun tekstiin unohdan kuka oon, missä oon ja mitä tunnen en kirjoita muistoja, enkä tulevaisuuttani astun päähenkilöiden maailmaan joiden elämässä on ripauksia totuudesta mut silti ne elää eri elämää kuin mä ja jopa ne on mua parempia.
Tiiätkö sä puoliakaan tästä itsevihasta jota mä oon nää vuodet mukanani kantanut?
Tiiätkö sä mitään siitä arvottomuudesta joka mun päälleni on langetettu?
Tiiätkö sä oikeesti yhtään mitään?

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229