77.

Yöllä mä hapuilen taas käsillä pimeää
kyyneleitä ikäväikäväikävä mä tunnen kaiken suljen silmät ja muistan silitän lakanaa jos kissa vain ei olisi näin kaukana mutta vaikka onkin mä muistan kaiken miltä sen kynsi iholla tuntuu miltä sen kehräys kuulostaa missä musta sekoittuu valkeaan jokaisen rajan mä muistan tassun värit karvan pituuden miten kylkiluut tuntuu kun silittää mustaa karvaa karhean kielen mä muistan miltä turkki tuntuu kyyneleistä poskea vasten mä muistan kaiken liian selvästi ja mietin vain et on väärinväärinväärin etten saa silittää pientä kuiskata sille pitää lähellä en tänäkään yönä kuinka monta yötä vielä kuinka monta yötä mä vielä selviän?
Ja entä jos jotain tapahtuu ettei kukaan kerro mulle pieni kuolee enkä mä saa koskee sitä entä jos se vaan katoaa pimeään yöhön enkä enää ikinä saa silittää, pitää sylissä?
Kun kyyneleet sitten luovuttaa mä vajoan pitkästä aikaa selvään uneen painajainen muttei sellainen pimeä kuin muut unessa suutun lyön lyön rikkoen ja mä huudan mä huudan anteeksanteeksanteeks sillä tavalla mä en ikinä oo huutanut silkkaa kauhua ne muut kattoo kun toinen hajoaa mä vajoan polvilleni huutaen oikeasti en tarkoita anteeksanteeksanteeks säikähdän vain oikeasti vihaan ja sitten juoksen karkuun juoksen portaita ja käytäviä mutten löydä piiloa ja se toinen saa mut kii aamulla uskon pitkään että kaikki on totta ja anteeksanteeksanteeks ei riitä mutta mikään ei oo kuitenkaan paremmin kun tajuan kaiken olleen unta.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229