652.

Katsothan eteesi
tartuthan käteeni luovuthan vähitellen?
Minä menen lähden tästä elämästä tässä liikkuvan auton kyydissä lasken päiväni ne jäljellä olevat ilme on sama silmissä ei kyyneltäkään vain kipeät ranteet muistuttavat todellisuudesta.
Pian tosi ja epätosi sekoittuvat muuttuvat saduksi päättyväksi tarinaksi minä itken vain hetken muistovärssyjä sisältävä kirje kädessäni olen valmis enemmänkin anna anteeksi rakas etten mä jaksa kantaa tän elämän painoa.
Vielä hetken aikaa täytyy elää se aika on syntyvää kesää kevät kasvaa kohti lämpöä minä kuljen yksinäni katselen ihmisiä toisin silmin elämää kuolemanlasien läpi.
Ne värjäävät kaiken harmaaksi mustaksi ja valkeaksi värit katoaa eikä niitä enää kaipaakaan kuoleman värit on nää ja mä rakastan tän kaiken yksinkertaisuutta.
Totta kai toivon että joku tai jokin mut pelastaisi ei antaisi kuollakaan mutta en mä enää kaipaa turvaa samalla tavalla kuin vielä vähän aikaa sitten mä kaipaan enemmän kuolemaa.
Syli odottaa mua siellä se jota en koskaan täällä saa enkelten siivillä säkenöi kulta ja hopea ne tuudittaa mua sitten mä oon enää turvassa.
Ja viha tää sammumaton teitä kohtaan jotka mut hylkäs tämäkin sammuu jäljelle jää vain kaipaus.
Kaipaus jota en enää sitten tunne huomaan taas kuinka sekavaa tekstiä kirjoitan kuinka mun mieli nukkuu jo ikiunta se on liian väsynyt miettimään asioiden todellista järjestystä.
Mut en välitä tahdon kertoo vielä kirjoittaa nää ajatukseni ylös vaikka kaikki unohtaa mut kun oon lähtenyt.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229