410.

Mä pelkään yksinolemista ja pimeää
mutta paeta en osaa liian monta kertaa yksin pimeällä rannalla liian monta yritystä päästä pois.
Väsynyt kulkija ne joutsenet nousee hiljaiseen lentoon eivätkä oo yksinyksinyksin kuten minä oon.
Ihmiset on viestin päässä eli aika lähellä mutta silti niin kaukana ne ei kuitenkaan oo tässä hetkessä niillä on omat juttunsa siellä jossain.
Mä mietin tätä pimeää syksyä ja talvea miten mä ikinä selviän?
Mä rikon jo terän valmiiksi mutta en uskalla painaa sitä ihoon joku huutaa vastaan onko se väsymys vai pelko vai sittenkin toive paremmasta?
En mä tiedä en enää mitään mä pyydän vaan vähän aikaa unelle vielä vähän enemmän parantavaa unta vailla painajaisia ehkä mä sitten joskus kaiken jälkeen oon taas ehyt ja kokonainen.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229