214.

Kuin kaikki olis jo kirjoitettu
ei niitä sotkeutuneimpia muistoja ei, ei tietenkään mutta suurin osa muistoista ne pimeät ne pelottavat kuin ei olisi enää mitään kerrottavaa.
Ja pimeästä huoneesta tästä ei oo enää yhtä ainoaa uutta sanaa ei itkusta lattialla käsistä kylmässä ikkunassa ei mistään.
Ei toiveita tulevasta ne katuu jokailtaiseen yöhön koulu tulevaisuus koirat yksin asuminen mä en koskaan selviä.
Mun sisällä on paljon jotain vihaa surua jolle mä en löydä sanoja ne kysyy mikä on mistä haluat puhua no tästä mutta mistä helvetistä?
Jotenkin se liittyy kestämättömyyteen jotenkin johonkin vieraaseen tunteeseen enkä mä tavoita sille tunteelle sanaa se on sekoitus kauhua herättävää rohkeutta johon on sotkettu ihan sama asennetta aivan liikaa se on sitä kun ihan totta ilman ajatuksia voisi juosta rekan alle miettimättä kertaakaan jäänkö henkiin mitä jos halvaantuu voivoi mitä se kuski en mä taida uskaltaa se on sitä vihaa kun mikään ei enää kiinnosta kun lopulta kuitenkin lopulta selviäis että niin nekin valehteli niin kuin kaikki aina valehtelee ja satuttaa vaan se on sitä kun ei tahdo luottaa mutta kun kuitenkin luottaa loputonta ja niin syvää vihaa itseään kohtaan.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229