213.

Terapiaa ja muita toiveita tulevasta.
Silti mä hukunhukunhukun mut salassa vaan niin ettei ne toiset nää ei kuule leikin kuolemalla tilaisuuksissa suojateillä ja pimeissä kohdissa.
Enkä hymyile enää en viilloille en ilman viiltoja en aidosti käy kipeää kuulla toisten nauravan kaikki muut on niin kiinni elämässä mul on vaan tää pimeys loputtomat yöt ja ikuinen väsymys.
Se väsymys mä lasken vaiheita syödessä niitä on kaks tehdä ruokaa ja syödä kaks vaihetta josta on pakko selvitä suihkussa niitä on kuus kävellessä lasken askeleita kahteenkymmeneen ja taas alusta lasken vaiheet satoina metreinä tästä omaan huoneeseen vaiheita on kolme ja niin edelleen mun on pakkopakkopakko selvitä mut entä sit ku enää ei selviä?
Entä kun nää pakollisetkin muuttuu jos niistäkin tulee ihan sama ihan sama mitä mä sit kun mulla ei oo enää mitään mikä pitää kiinni täs elämäs?
Entä kun astun tästä seuraavan askeleen veteen tai viillän liian syvälle joudun osastolle entä sit?

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229