192.

Tää pimeys tappaa mut
ei aurinkoa ei valoa loputonta väsymystä ja itkua yksin yksinyksinyksin.
Et mun on käytävä tää tie yksin läpi kaiken tän pimeän näiden öiden marraskuun sateiden eikä mulla oo voimia siihen.
Mut tää paha olo on yksin mun eikä toiset voi siihen enää mitään enkä mä luota itteeni enkä usko muutokseen.
Mä silitän nallen poskea halaan sitä lujaa itkien tunteja mä pidän siitä lujaa kiinni ettei sen tarvis olla niin yksin kuin mun täytyy.
Ja mä mietin et jos koira vaan ois saanut jäädä mun viereen jos mun ei olis tarvinnut luopua siitä näin mä en ehkä olis vajonnut näin syvälle kun en ois koskaan näin helvetin yksin.
Mut just nyt kaikki on näin eikä muutu mihinkään ja oon liian väsynyt kuollakseni mun on vaan pakko selvitä vielä vähän aikaa.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229