173.

Mun on ikävä aurinkoa
mä pidän kun sen valo käy silmiin ja sokeuttaa hetkiksi mä pidän sen lämmöstä ja mä rakastan istua lattialla ja itkeä sen valossa.
Nyt aurinko on jossain ja on vaan tää loputon pimeys pimeää ulkona pimeää sisällä pimeää pimeää ja mua pelottaa etten jaksa riittävän kauaa kunnes aurinko jälleen luo jäljen lattiaan ja hetken toivon.
Sillä joku mussa tahtois niin kovasti nähdä auringonvalon keväthangilla laskevan sen kesällä meren taa mut taidan olla liian väsynyt on ihme jos jaksan huomiseen.
Se on surullista ja mä kuulen niitä sanoja ja puhun itse tälle ei voi yhtään mitään paha on hallitsematon se tekee mitä tahtoo satuttaa just niin paljon eikä kukaan osaa kertoo mitä seuraavaks tapahtuu.
Voimaton. Voimat on, mut ne ei jaksa enää taistella mahdotonta vastaan.
Ja mä yllätyn ajatuksista jos nyt lähtisin oisin jo ennen yötä perillä jos se menis niin.
Kaikki on liian helppoa, liian lähellä, liian varmaa.
Ja mä voin vain lähteä muutama askel kylmää vettä ja lopullisuus.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229