1642.

Ne sytyttelee valoja mun pimeyteen
yksittäisiä lyhtyjä ja liian kirkkaita loisteputkia.

Ettei sitä lähtöä tulisikaan
jota en enää kestäisi
en oikein usko todeksi
en apua
en tätä pimeääni
en sitä että mua halutaan auttaa.

Mutta en sammuta niitä valoja
liian kirkkaista käännän katseen sivuun
annan niiden valaista
täällä on ollut niin pitkää pilkkopimeää
kolkkoa ja yksinäistä
ehkä tämä määrä tätä pimeyttä
jo riittää.

Silti tiedän
edessä oleva tie on hirvittävän pitkä
enkä vielä edes tiedä
riittääkö mun voimat ainoaankaan askeleeseen.

Ehkei mun tarvitse sitä tietääkään
ehkä jään tähän
totuttelen siihen että näenkin ympärilleni
enempää en vielä osaa tuntea
joskus tunsin
eli ehkä joskus taas tunnen?

Paras tieto tähän hetkeen on
etten tavallaan menetä mitään
vaikka oon pakkohoidossa
tietysti vapauteni ja kaikki ne muut
mut onhan mahdollista
et tähän sisältyy mahdollisuus
kun mut nyt otetaan tosissaan ja ehkä asioita pystytäänkin muuttamaan
mut et sit kun palaan täältä
kaikki jatkuu samanlaisena kuin ennenkin
ehkä ja toivottavasti vain vähän paremmassa voinnissa.

Onko se edes mahdollista
olla muuta kuin vakavasti masentunut?

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229