1636.

Mä en ois antanut sun kuolla
mä oisin kantanut sut reppuselässäni niissä kohdissa
joissa sun jalkas eivät uskaltaneet astua askeliaan
mä oisin silittänyt sut uneen silloinkin kun ovi lukittiin ja sä jäit yksin pelkojes kanssa.

Mä oisin varmasti huutanut sulle
mut selittänyt kyllä
että miksi menetin hermoni
mä oisin antanut sulle tilan tuntee tunteitas
mut pitänyt sut silti turvassa.

Mä oisin tehny niin paljon toisin
Veera mä en ois sun antanut kuolla.

Mut mä olin mä niinä turvattomina vuosina
en suojaamassa itse itseäni
muistikuvat niistä ajoista ja niitä seuranneista ajoista
ovat painautuneet ikuisiksi ajoiksi mun mieleen
tähän sirpaleiksi hajonneeseen
epävakaaseen, masentuneeseen ja pelokkaaseen mieleen.

Ja mun vanhemmathan tulee loppuun saakka olemaan varmoja siitä että tekivät kaiken oikein
eivätkä ole olleet mitenkään vaikuttamassa mun sairastumiseen
joko he eivät oikeasti näe
(mikä on tekosyy)
tai sitten he eivät ymmärrä toimineensa väärin.

Kehityksellinen trauma
joku antaa nimen pelolle, muistikuville ja ikuiselle turvattomuudelle
mutta onko tässä toivottomuudessa enää oikeasti mitään tehtävissä?

Entä jos tää pimeä on kuitenkin kaikesta avusta huolimatta liian pimeää
entä jos mun aivoja ei saada opetettua tuntemaan oikein ja mitä tapahtuu kun en jaksa enää taistella?

Oon niin väsynyt
laskeva aurinko tulee esiin pilvien takaa
pystyisinpä nyt itkemään tämän pois
saisinpa viiltää huomisen hoitoneuvottelun pois ajatuksistani.

Pitäisi olla jotain mieltä ja mä en vois tän enempää hukassa olla
entä jos neurofeedback kuitenkin ois se ratkaisu
muuttuisko mun olo oikeasti
jos jäisin ja antaisin sille mahdollisuuden?

Oon voinut kuukausia niin huonosti
välissä on ollut hyviä hetkiä
mutta ei mitään kannattelevaa sisäistä tunnetta
tämä helpottaa vielä
enemmän uskoa kuolemaan
siksi on vaikea edes kuvitella
miltä hyvä olo tuntuu
tarvitsenko, ansaitsenkokaan sitä enää
kun olen kulkenut niin pitkään tien pimeää reunaa?

Mitä teen?

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229