1625.

Kerron salaisuuden.

Mä oon vuosia
lapsesta saakka
elänyt takertuen toisiin.

Ihmiset mun ympärillä on olleet sellasia tuulensuojia
kun pimeä tai elämä tai molemmat
ovat myrskynneet maailmassani
niiden ihmisten luona oon tuntenut olevani turvassa
silloinkin kun oon pelännyt enemmän kuin koskaan.

Nämä kaikki
te
ootte yksitellen lähteneet
tietysti
sillä sitähän elämä pelkistetyimmillään on
että ihmisiä tulee ja niitä lähtee.

Tai mä oon oppinut ainoastaan tämän tästä maailmasta
tiedä sit miks
ehkä siks et oon hajonnut jokaisesta lähdöstä jollain tavalla
ehkä siks et oon itkenyt hysteerisimmin niinä iltoina
kun ovi on suljettu viimeisen kerran.

Mut enää mä en jaksa
mä oon yrittänyt kaikkeni et unohtaisin
kasvaisin aikuiseksi enkä enää takertuisi kehenkään
jonka ei ole tarkoituskaan jäädä.

Mä oon luvannut ja vannonut itselleni
etten luota enää ikinä
niin selviän ilman kipua kun lähtö koittaa.

Mutta minkä minä mielelleni mahdan
sehän tekee mitä tahtoo
tuntee liikaa ja takertuu aina
kun on jotain johon takertua
joku joka tuntuu edes hetken turvalliselta.

Ja juuri tätä mä en enää jaksa
yrittää selvitä lähdöistä
sehän on selvää et pärjään
jotenkin
huonosti tai todella huonosti
mut selviäminen vaatis paljon enemmän kuin mulla on
ja pelkällä pärjäämisellä ei tätä elämää läpi saa elettyä
ei lopulta edes pidettyä itseään hengissä.

Selviäminen vaatis kai luottamista itseensä
uskoa tulevaan
sisäisen turvallisuudentunteen löytämistä
niin paljon
niin suuria, vaikeita ja paljon vaativia asioita
etten usko koskaan oppivani niitä kaikkia
ja selviäväni.

Varsinkaan enää
kun voimat eivät tahdo riittää pakollisista niihin ihan pakollisimpiinkaan
ja voin kertoa että silloin on aika pohjalla.

Siksi ainoa mikä minut tässä lauantai-iltapäivässä rauhoittaa
on varmuus kuolemasta.

Suunnitelma on askel askeleelta mietitty
ja kun mietin vain kuolemaa
mun ei tarvitse kohdata elämän tosiasioita
(tiedän kyllä muistuttamattakin että olen aikuinen)
mutta mun ei tarvitse elää läpi enää yhtäkään lähtöä
ei edes pelätä
koska mulla on kuolema
ja pakotie sen luo
heti kun hetki koittaa
kun tuo ovi avataan
silloin oon vapaa myös niistä vastuista
joita aikuisuus meidän harteillemme asettaa.

Sanot olen pelkuri
mikäpä muukaan
minähän vain pakenenpakenenpakenen
kipua, lähtöjä, itkua
olen minä
miksi minä olisin näissä vuosissa muuttunut?

Tiiän ettei tää varmaan kenestäkään muusta oo syy kuolla
oon itsekin miettinyt kauan tän kaiken järjettömyyttä
mutta silti tälle mä kaiken hävisin.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229