161.

Minä suojelen itseäni pelolta
sen valta on uhka aivan kiinni selässä se kulkee mukanani mutta mä pystyn vielä sulkemaan sen jotenkin pois.
Se sama pelko joka alkoi niinä liian pimeinä öinä ensimmäisillä luokilla se joka jatkui vastuun kantamisena läpi vuosien yläasteelle sen jälkeen pimeää pudotusta se pelko oli mussa ensimmäisen viillon aikaan se oli mussa kun istuin ensimmäisen kerran sairaalasängyllä se vaelsi mun mukana kotona pimeässä kesän tyhjillä teillä kun mä pelkäsin vieraita miehiä mutten ollut varma pelkäsinkö heitä kuitenkaan yhtä paljon kuin itseäni se sama pelko kun jätinkin lääkkeet ottamatta kannon teriä mukana koulussa siellä meren rannalla kun mä odotin kuolemaa se oli mussa silloinkin.
Ja sit oli se valtavan pimeä yö marraskuun tihkusade kun mun yksinäisyys, ikävä kävi liian suureks mä muistan lasin johon laskin vettä kuinka helppoa lääkkeet oli niellä mä hymyilin pimeässä talossa julkaisin viimeisen kirjeen ja lähdin ulos.
Mun rohkeus ei vain riittänyt mut pelko oli niin lähellä päättyä tuolloin.
Nyt se pelko etsii uusia keinoja hiljaa sen kädet mun kaulalla kiristää otettaan ja jollei sille nyt tee mitään se pelko tappaa mut ja mua itkettää kun ei oo ketään joka osais kertoa miten tässä todella lopulta käy.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229