1590.

Aikoja on monia
itkuja, nauruja, suruja
mä katoin vuosia elämääni sivusta
suoritin pakolliset muistamatta miltä tuntuu olla onnellinen
mä tein paljon mitä käskettiin
paljon mitä kiellettiin
ja mitä enemmän mä elämää näin
sitä vähemmän mä tän kaiken sietämättömyyttä käsitin.

Mä silitin sitomiani haavoja
mä itkin sua ja häntä
vaikka tiesin hyvin etten sais
mä en jaksanut enää opetella elämään
kun virta vei yhä kauemmas rannoista
silloista
mistä tahansa.

Mä elin kuolemaa
en elämää
ja joku syy tällekin kaikelle oli
jossain kohtaa kun mulle sanottiin
että enhän mä oikeasti tahdo kuolla
mä tajusin
et tästä oli tullut mun ja loppuni salaisuus
ei enää julkista taistelua viimeistä vastaan.

Me oltiin ihan yksin
jääkylmässä viimassa
meidän kyyneleet jäätyi poskille
vaikka aurinko yrittikin palata paisteensa kanssa.

Makaan pimeässä huoneessa
en tiedä tunneista
enkä siitä mikä päivä on
jos oli jotakin mitä piti tehdä
taisin unohtaa suorittaa
en kestä ihmisiä
haluan olla yksin
en kestä itseäni
haluan pois
ja mä oon vihainen silloinkin
kun en enää jaksa tuntea mitään.

Teen loppua
masennus kiristää otettaan
en nauti mistään
on totuus jota voitte yrittää valehdella kauniimmaksi
silti se on totta.

Toivottomuus on syvempää
pimeä raskaampaa
ja minä
hetki hetkeltä uupuneempi.

Pelkäänkö?
Ehkä
en vain tiedä mitä.

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229