1586.

Jouluaattoillassa kyyneleitä hiljaisilla valkeilla poluilla
oliko tämä kaikki
oliko kaikki oikeasti pelkkää sattumaa?

Kirjassa
(ensimmäistä kertaa luen jonkun muun kirjoittamana sanoja kestämättömyydestä)
siinä kirjoitetaan siitä mikä minut suurilta osin hajotti
suojaavina tekijöinä
ja minä ymmärrän
ehkä kaikki todella oli niin
sitä en kylläkään ymmärrä miksi hajosin siitä
jonka olisi kuulunut olla tapa selvitä aikuisuuteen.

Mutta se lapsi joka sananmukaisesti turvautui ja takertui kodin ulkopuolisiin aikuisiin
ettei se ollutkaan mitenkään niin väärin rakentunut
vaan ihmismieli vain toimii niin
hakee välittämisen muualta
kun vanhemmat eivät häntä huomaa
mutta se miksi kaikki kohdallani ajautui tähän pisteeseen
onkin entistä suurempien miksi-kysymysten takana.

Mutta oliko kaikki vain sattumaa
jos olisinkin kerran kaikkien näiden vuosien aikana
sattunut turvautumaan ihmiseen
joka ei olisi ollut vierelläni vain lähteäkseen
olisinko kasvanut ehjemmäksi?

Mitä turhaa jossittelemaan
mutta oliko kaikki kiinni vain muutamasta hassusta tunteiden väärästä valinnasta?

Jos mieli olisikin valinnut toisin
turvautunut johonkin joka ei olisi parissa vuodessa jo lähtenyt
(vai oliko koskaan ketään sellaista?)
en olisikaan koskaan kirjoittanut
ikävä tappaa
osaamatta aluksi edes selittää lauseen tarkoitusta.

Nyt osaan
sillä ymmärrän kyllä
ikävä tappaa
lähdöissä sanotaan aina
"älä itke, eihän kukaan ole kuollut"
ja minä
minä yritän miettiä niitä joilta kuolee joku ja sitä etten saisi itkeä ja sitä että
ikävä tappaa
sillä minulle ne lähdöt ovat kai sama kuin kuolema
olen jo oppinut
kolmetoista vuotta samaa lähtöjen toistoa
ei kukaan ei ole kuollut
mutta jokainen lähtö on silti aina lopullinen
ei enää koskaan yhtäkään keskustelua
sitä se on
ensin toinen on siinä kunnes ilmoitetaan että hei
joskus tiedetään jo valmiiksi
tämä kestää vain tämän ajan
vähän kuin kerrotaan
älä vain kiinny
ja silti mun mieli ei suojele mua
se muuttaa suojaavat tekijätkin tuhoaviksi.

Ja kyllähän sen nyt jo ymmärtää
miksi hakeutuu aina vain lähemmäs ja lähemmäs itsetuhoa
satuttaa itseään kaikin mahdollisin keinoin
mutta sitä en kykene ymmärtämään
miksi yhdeksänvuotias minä eli läpi tämän saman
silloin ensimmäisen kerran
ymmärtämättä kipuaan
ikäväänsä, turvattomuuttaan
miksi kaiken tämän piti alkaa niin varhain?

Tähän päivään mennessä kukaan muu ei edes ole nimennyt tätä
mutta silti olen kaikki nämä vuodet
sotkenut elämäni samaan tuskaan kerta toisensa jälkeen
vaikka miten jokaisessa alussa
olen itselleni luvannut
enää en
en satuta itseäni tällä eli en kiinny, en turvaudu
se vaikuttaa niin helpolta päätökseltä silloin kun sen tekee
mutta jossain kohtaa huomaa aina lopulta
ne lupaukset ovat samantekeviä.

Sillä mieli kai toimii niin
yrittää loputtomiin vakuuttaa että elämässä on jotain hyvääkin
kaikki kääntyy vielä paremmaksi
vaikka kerta kerralta
lähtö lähdöltä
haavat sielussa vain syvenevät.

Eikä niihin voi mitenkään vaikuttaa
jos saisin tämän itsestäni pois
olisin aika monta kertaa valinnut elämän tämän sijasta
unohtanut, päässyt yli ja pystynyt opiskelemaan
elämään kuin ne
joille tätä joskus olen yrittänyt selittää
saamatta lainkaan ymmärrystä.

Olisin valinnut niin
ja kipeimpien lähtöjen jälkeen
kun aika tekee tehtävänsä ja pahin ikävä antaa tilaa muullekin
olen päättänyt etten enää koskaan joutuisi samaan tilanteeseen uudestaan
sitten ajatellut
että selvisin jo
että voisinkin jo elää ja..


Ja lopulta itken
itken jouluaattonakin tätä samaa kestämättömyyttä
jota en pysty itse itsellenikään selittämään
miksi takerruin
miksi juuri niihin
joiden ei koskaan ollut tarkoituskaan jäädä
miksi jo niin nuorena
ja miksi ihmeessä en ehtinyt
ennen sairastumistani riittävän kiinni normaaliin elämään
jos olisinkin osannut
niin kuin ne jotka selviää
jos kohdalleni olisikin sattunut
joku joka olisi minua jaksanut ja minä häntä ymmärtänyt
niin silloin tilanne tuskin edes olisi näin synkkä.

Nyt olen vain väsynyt ja aivan liian vaikea
itsekäs ja katkera
ja siksi kaikki on jo liian myöhäistä
enää ja tälläisenä kukaan ei kuitenkaan jaksaisi sitä mitä olen
ja loputtomiin esittäenkään ei voi elää
joten
kaikki kävi miten kävi
ja kävi miksi kävi
ja minun on vaikea itseänikään ymmärtää tämän tekstin sanoja
siksi
ettei tähän ole sanoja
on hapuilua sieltä täältä
syvälle sisimpään piilotettuja tunteita
kestämättömyyttä.

Kirjoitin kuitenkin
milloin viimeksi sanallakaan koko asiasta
siitä täytyy olla kauan kauan
tuon kirjan piti olla helppoa luettavaa
tiedän se on luettava loppuun
voihan siinä ollakin
ratkaisu tähän kaikkeen
mutta millä rohkeudella sitä pidemmälle luen
kun ensimmäisissä kahdessakymmenessäkin sivussa riitti mietittävää koko päiväksi?

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229