1582.

Kun asioita selviää
niin pieni lapsi
niin paljon vihaa
katkeruutta, pettymystä vanhempiensa taholta
ei yksikään lapsi voi sellaista roolia täyttää
viimein selkenee miksen koskaan ole tuntenut riittäväni
kelpaavani
en pelastanut vanhempiani heidän omilta kokemuksiltaan
en pelastanut vaan olen oireillut
aivan liian nuoresta asti
sitä kaikkea kipua
ensimmäisten, toisten ja kolmansien seinien sisällä
mukakodissa, mukavanhempien vallan alla
sitä se kaikki onkin ollut
ei kaikki yksin mun syytä
vanhemmat joilla ei ollut edellytyksiä kasvattaa lapsia
eikä myöskään rohkeutta myöntää etteivät siihen kyenneet.

Tänään yritän pelastaa itseni ajatuksella
olen aikuinen
eikä kukaan enää koskaan voi satuttaa samalla tavalla
kuin vanhempi lastaan valta-asemassa.

Silti tärisen sängyllä viltin alla
mietin et on vaan joku jolle on annettu nimi ja tämä henkilötunnus
enkä oikein mitenkään pysy kiinni ajatuksessa että oikeasti olisin olemassa.

Yritän selittää
sanoa itselleni ääneen
kaikki on ihan hyvin
mennyt mennyttä
ettei kaikki ehkä enää koskaan toistu
se mitä lapsuudessa
tai niinä kuukausina vuosi sitten
yritän ja yritän
mutta itku ei lakkaa
tarvittavakaan ei rauhoita
mikä tähän edes toimisi
vanhempien kuuluisi suojella lasta
ei satuttaa
ei koskaan eikä missään tilanteessa
vieläkin se toistaa vaan niitä syytöksiään
niihinhän se aina ennenkin on paennut
miksei siis nytkin
kun viimein oon saanut selville totuuksia
joilta mua on muka suojeltu.

Ei vaikeneminen ole suojelemista
mitä hyötyä mulle on ollut kaikkia näitä vuosia uskotella
että kaikki mun paha olo ja turvattomuus
on mun oman mielen keksimää?

Miksipä muutenkaan mut ois sellaista täytynyt saada uskomaan
itsesyytöksien valtavaan verkkoon takertumaan
kuin etten koskaan saisi selville
sitä mitä kaikki ne vuodet oikeasti olivat?

Vihdoin saan totuuksista ehkä kipeimpiä
mutta tärkeimpiä
niitä joita ilman tämä umpisolmuun sotkeutunut elämä
ei koskaan muuttuisi paremmaksi.

Mutta samalla on kuin seisoisin viimassa ilman takkia
kylmyys ajautuu mun sisimpään
en romahda
taistelen vastaan kuten aina ja silti tiedän
mihin tämä päättyy.

Haluan julistaa olevani tuhoajia vahvempi
haluan ymmärtää miksi kukakin on toiminut kuten on toiminut
ja kaiken mikä mitenkään tähän kokonaisuuteen liittyy
ja yhtäaikaa tunnen
ettei mun voimat mitenkään riitä.

Että vaikka mietin ja mietin
kaikki nämä pakkaspäivät
en silti käsittele mitään
siirrän kaiken itseni ulkopuolelle
sillä en yksinkertaisesti kestä tämän kaiken pahan olon syvyyttä.

Enkä sitä miten ne satutti
lasta joka oireili
olis tarvinnut rakkautta ja apua
ei syytöksiä ja rangaistuksia
olin minä silloin kuinka kamala lapsi tahansa
ei yksikään lapsi ole vastuussa niistä
joista se nyt haluaa mut saada kokemaan syyllisyyttä
eikö se tajua
etten koskaan enää usko sanaakaan
en kaikkien valheiden ja pelien jälkeen
mitään ilman toista mielipidettä
eikö se tosiaan tajua
ettei mua enää sen syytökset kiinnosta
oikeastaan edes satuta?

Että olen jo rikki ja pohjalla
eikä mun jalat kanna
seison rajalla ja kompastelen
pysyn hengissä
luultavasti
mutta että enää koskaan
millään sanoilla se ei mua saa valheisiinsa
tai syytöksiinsä uskomaan?

Eikö se tosiaan edes sitä ymmärrä?

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229